Ystävänpäivän kunniaksi suuria tunteita avaruudesta. EDIT: Valentine's Day story: Heroic heroes fighting to save Earth from aggressive aliens in outer space catch feels they find impossible to name. It's in Finnish, in case you want to google translate it.

 

Xyha ja Yima / Auroora Lamminlaine

 

Kahteen vuorokauteen kukaan paitsi 225Yima ei kiinnittänyt huomiota 589Xyhan poissaoloon. Oli Xyhan vapaaperiodi, ja sotaväen kannalta periaatteessa hänen oma asiansa missä ja miten sen vietti. Kun Xyha ei ilmestynyt joukkueen normaaleihin yhteisharjoituksiin, asiasta tuli tietenkin virallinen. Vartiosto haki Xyhaa aseman joka kolkasta, kuulusteli tuloksetta Yimaa ja muita yksikön jäseniä, tutki läpikotaisin aseman logit ja päätyi lopulta siihen, että Xyha oli poistunut asemalta kohti aluepäämajaa lähteneessä kuljetusaluksessa. Alukseen otettiin yhteyttä, luvattoman poistumisen tutkinta ja Xyhan tiedostot siirtyivät virallisesti aluepäämajan haltuun, ja sen jälkeen Xyhasta ei kuulunut enää mitään. Kuljetusalukseen ja myöhemmin aluepäämajaan lähetetyt tiedustelut palasivat 'tiedustelun kohde tuntematon' -merkinnöillä varustettuina. Epävirallistenkaan uteluiden mukaan ketään Xyhan kuvaukseen sopivaa ei aluepäämajasta löytynyt. Xyha oli kadonnut kertakaikkisemmin ja lopullisemmin kuin jos hän olisi kaatunut taistelussa. Häntä ei enää ollut olemassa.

Yima odotti jotain selitystä, jotain viestiä. Hän pinnisteli muistaakseen, oliko Xyha sanonut jotain, joka selittäisi poissaolon, mutta mitään ei suoranaisesti tullut mieleen. Xyha oli tavalliseen tapaansa ollut vakava ja spekulatiivinen. Hän oli maininnut jotain näkemistään unista tai painajaisista, mutta sulkenut suunsa kun Yima oli pyytänyt tarkennusta, ja Yiman tapoihin ei kuulunut tivata. Ehkä hänen olisi pitänyt kysyä Xyhalta, oliko kaikki OK, mutta kaikenhan piti olla ihan hienosti. He olivat mahtavan joukkueen huiput vetäjät, Ihmiskunnan puolustusjoukkojen valioita, sankareita sankareidenkin joukossa.

Yiman ihmetys kypsyi loukkaantuneen ärtymyksen kautta turhautuneeksi vihaksi – ja joksikin muuksi, joka aiheutti vaikeasti selitettäviä tuntemuksia. Maailma vaikutti epätasapainoiselta, aivan kuin aseman tavanomaisen painovoiman lisäksi häntä olisi vetänyt puoleensa jokin aivan toisenlainen gravitaatio, vetovoima vuorokausi vuorokaudelta raskaammaksi muuttuen. Kurkussa oli jotain tukahduttavaa ja karheaa, vaikka hengitysseoksen happipitoisuus oli sama kuin yleensäkin. Kosketukset välittyivät nurinkurisesti: joukkuetoverin käsi olalla poltti kuin plasmapurske, ja vain kipu antoi edes hetkellistä helpotusta outoon oloon.

Ongelma ei ollut se, että Xyha oli poissa. Olihan selvää, että mikä hyvänsä tapaamiskerta saattoi olla viimeinen, aivan samoin kuin kenen muun hyvänsä kanssa. Kuolema oli läsnä jatkuvasti, ilmeni se sitten limakon hyökkäyksenä, peltitölkin plasmasäteenä tai vaikka vanhuuttaan rapistuneen elossapitojärjestelmän massiivisena luhistumisena. Se oli elämän tosiasia, johon Yima oli täydellisesti sopeutunut. Ongelma oli se, että Xyha oli häipynyt. Hän oli tarkoituksella lähtenyt varoittamatta ja selittämättä ja antamatta tilaisuutta edes taputtaa perseelle jäähyväisiksi. Xyha oli, vastoin kaikkea mitä hänestä saattoi kuvitella tienneensä, luikkinut karkuun. Yima olisi halunnut hälventää turhautumisensa – lyödä, hajottaa, juosta pitkin käytäviä tulittaen ja tuntea kuinka kaikki ympärillä räjähtää, mutta edes tölkkejä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt ja poikkeuksellisesti niitä oli mahdotonta syyttää jossain Yiman vatsan tienoilla tuntuvasta jäisestä möykystä. Mihin Xyha olikin hävinnyt, oli varmaa että peltitölkit eivät olleet häntä vieneet. Hän oli lähtenyt aivan itse ja vapaaehtoisesti.

Olo oli sinällään tuttu. Se oli sama, kun ylirasittunut plasmakanuuna, joka olisi pitänyt vaihtaa toiseen jo viikkoja sitten mutta siltikin vaikuttaa toimivalta, jumittaa kesken taistelun. Kun huomaa, että happisäiliön ilmaisin on rikki eikä säiliö olekaan täysi, kuten ilmaisin kertoo, vaan jäljellä on enää rippeet. Kun turvalliselta vaikuttava asteroidi, johon suuunnittelemaasi perusleiriin pohjautuu pitkän tähtäimen sotasuunnitelma ja oma ja kymmenien muiden henki, paljastuukin myxonperkeleen pesäkkeeksi ja vika on yksin sinun. Kokemus siitä, että on tehnyt karkean virhearvion, luottanut väärin perustein johonkin, joka pettää, ei ollut Yimalle vieras, mutta koskaan ennen ei ollut käynyt niin että sitä ei olisi voinut kanavoida hyödylliseksi aggressioksi ja terveeksi kostonhimoksi vihollisia kohtaan. Tässä tilanteessa kanavointi ei oikein onnistunut, sillä ainoaksi vikapääksi tilanteeseen Yima löysi Xyhan, ja itsensä. Tutkaili tilannetta miten päin vain, johtopäätöksiltä ei voinut välttyä: Xyha oli kurja karkuri. Hän itse, josta eroon päästäkseen Xyha oli lähtenyt, oli viheliäinen paska.  

Xyhan päällisin puolin käsittämättömään ja kaikkia yhtä lailla hämmentävään katoamiseen oli kyllä selitys, mutta se tuhosi Xyhan katoamista edeltäneet hyviltä vaikuttaneet ajat, niin ettei edes niiden muistoista ollut apua. Kaikki tiesivät, että toivottavan toverillisuuden, hyödyllisen joukkuehengen ja lähestulkoon elintärkeän seksin välisessä kartoittamattomassa maastossa piileskeli jotain nimeämätöntä, joka oli epätervettä, epäilyttävää ja johti epäsotilaalliseen käyttäytymiseen. Siitä, mitä se sitten ikinä olikin, ei Yima ollut koskaan ajatellut olevan kyse hänen ja Xyhan välillä. Yima nimittäin tunsi koko olemuksellaan, tiesi vastaansanomattomasti, että hänen ja Xyhan välinen side teki hänestä paremman sotilaan, eikä yksinkertaisesti voinut olla kuin hyväksi heille molemmille, heidän joukkueelleen ja laajemmin koko ihmiskunnan pelastusprojektille. Yhdessä he olivat enemmän kuin kaksi helkkarin kovaa sotilasta. Kun Yiman vaistomainen taktinen nerokkuus ja aikaansaava asenne yhdistyi Xyhan analyyttiseen älyyn, suunnittelukykyyn ja tarkkuuteen, he olivat täysin pitelemätön tiimi. Mutta oliko Xyha ymmärtänyt asian samoin? Ilmeisesti ei.

Yima oli luottanut Xyhaan, enemmän kuin itseensä, ja oli pitänyt itsestään selvänä, että Xyha luotti häneen vastavuoroisesti. Xyhan avulla Yima oli ensimmäistä kertaa elämässään alkanut käsittää sodan laajempia strategisia ulottuvuuksia. Hän oli olettanut, että oli itse onnistunut lievittämään Xyhaa vaivaavia epäilyksiä ja turhia Maata ja sodan luonnetta koskevia spekulaatioita, alkaen sellaisista joutavuuksista kuin "miksi limakot pitää hävittää?" tai "mistä ihmisiä tulee lisää?". Yima ei ollut koskaan tarkkaan ottaen sanonut Xyhalle tästä mitään, yksinkertaisesti siksi että kaikki oli tuntunut niin ilmiselvältä, selitystä kaipaamattomalta. Hänelle ei tullut mieleenkään, että Xyhalla saattaisi olla tilanteesta eri käsitys, mutta hänen huomaamattaan Xyha olikin kai elänyt aivan erilaisessa omassa todellisuudessaan. Se, mikä oli Yimalle kristallinkirkasta ja tasapainoista, oli Xyhalle ollut ilmeisesti vain yksi monista häntä riivaavista ristiriidoista. Xyha oli, kaikesta päätellen, kokenut Yiman läheisyyden niin vaikeaksi, vaaralliseksi ja vastenmieliseksi, että hän oli ilmiantanut itsensä ja – hankkiutunut muistinpyyhintään. Mitään muutakaan selitystä Xyhan paolle ja  jäljettömiin häviämiselle ei Yima voinut keksiä, vaikka hänen aivonsa veivasivat kysymystä päivin öin. Liikaa kaikkea miettinyt Xyha oli poissa, ja nyt Yima olikin se, joka makasi pimeydessä silmät auki ja tyhjyyteen tuijottaen, aivot ylikierroksilla, sillä aikaa kun muut nukkuivat.

Mikään hänen kehää kiertävästä järkeilystään ei ollut sellaista, jota Yima olisi halunnut jakaa kenenkään kanssa, ja joukkuetoverien varovaisetkin lähestymiset saivat hänet raivoihinsa. Tietysti loputkin joukkueesta olivat ihmeissään Xyhan katoamisesta, mutta Yima ei halunnut puhua siitä, eikä itsestään, tai sen puoleen mistään muustakaan. Hän ei edes voinut puhua, ainakaan mistään sellaisesta jolla oli todellista merkitystä. Hän pystyi kuvailemaan eksaktisti satoja erilaisia taktisia tilanteita, erottelemaan kymmeniä erityyppisiä taisteluvammoja, määrittämään kolmiulotteiset suuntimat viiden desimaalin tarkkuudella, mutta siitä mikä häntä vaivasi, oli mahdotonta puhua. Sille ei yksinkertaisesti ollut sanoja. Keskustelunavauksiin ja ihan vain tervehdyksiinkin hän vastasi "turpa kiinni", aluksi vain kyllästyneesti, mutta toistuviin kommunikaatioyrityksiin yhä aggressiivisemmin. Häntä riipi kaikki se, mikä joukkuetovereissa muistutti Xyhaa (kuten univormu, pituus, kasvonpiirteet, ilman hengittäminen ja olemassaolo). Se, mikä poikkesi Xyhasta tuntui yhtälailla henkilökohtaiselta loukkaukselta. Sekä lähimpien joukkuetoverien että ventovieraiden tapaaminen kiusasi häntä sietämättömästi. Ainoat tervetulleet kohtaamiset olisivat olleet vihollisten kanssa, Yima suorastaan ikävöi limakkoja. Limakoiden aikaan kaikki oli ollut selvää ja suoraviivaista. Peltitölkitkin kelpaisivat, tai vaikka joku ihan uusi vihollinen. Asemaa ympäröivässä avaruudessa oli kuitenkin hiljaista.

Yima koitti parhaansa mukaan vaientaa loppumatonta spiraalia kiertävät ajatuksensa. Hän riehui, holtittomammin kuin koskaan aiemmin ja vailla vähintäkään huvia. Hän sekstasi maanisella raivolla, tylysti ja nauttimatta. Hän ryyppäsi, käyttäytyi älyttömästi, hankkiutui tappeluihin, joutui kurinpitotoimien kohteeksi, ja suoritti työvelvollisuuden puhumatta ja synkkäilmeisenä. Olihan hän samaan tilanteeseen joutunut aiemminkin, mutta tuolloin kasvattamoon lähetettävää biojätettä pakkaava työvelvollisuusjoukkue oli paskaisesta hommastaan huolimatta ollut melkein sopimattoman hilpeällä tuulella Yiman pelleilyn takia. Hänen käytöksensä alkoi kiinnittää huomiota, ja kohtaloista kamalin eli sotatoimista pidättämisen uhka leijui jo hänen yllään. Sitten Yima muutti suuntansa, jyrkästi ja varoittamatta. Hän alkoi noudattaa säntillisesti ohjesääntöä ja vähäisimpiäkin kehotuksia. Hän nousi aikaisin ja treenasi ampumaradalla vuoron toisensa perään. Liikuntayksikössä hän suoritti ylimitoitettuja harjoituksia, jotka kirjoivat hänen ihonsa mustansinisillä verenpurkaumilla. Päällystön tutkakentästä hän katosi, mutta joukkueen jäseniä hänen käytöksensä hirvitti enemmän kuin aiempi hurjastelu. Joukkue tuntui olevan huonon onnen riivaama. Siinä oli jotain miltei yliluonnollista. Kasvattamotaistelun jälkeen ei Xyha–Yima-joukkueessa kuoltu, ehei, siellä kadottiin ja mentiin sekaisin. Ei riittänyt, että 683Cötolle oli käynyt huonosti ja Xyha oli selittämättömästi tiessään. Myös entinen hauska, avoin, kannustava, koko joukkueen mielialaa kannatellut Yima oli hävinnyt jälkeä jättämättä. Hänen paikallaan oli ärtyisä, iloton Yima-niminen tyyppi, joka raivostui kaikille kaikesta ja ennenkaikkea vähäisimmästäkin ystävällisyyden osoituksesta. Ja raivo, jonka kohteeksi jokainen hänelle empatiaa osoittanut joutui, oli kylmää ja viiltävää, aivan erilaista kuin entisen Yiman räjähtävät ja nopeasti haihtuvat purkaukset. Tilanne oli sietämätön, joukkueen moraali rapautui, ja ajatus siitä että joutuisi taisteluun arvaamattoman ja myrkyllistä vihaa joka suuntaan syytävän Yiman rinnalla heikensi taistelutahtoa monella mittayksiköllä.  

Yksi harvoista suljetuista tiloista asemalla, virkistystilojen lisäksi, oli 139Lmaen vastaanottohuone. 139Lmae vastasi yksikön terveydestä, lähinnä psykologisesta, sillä sotavammat hoidettiin toisaalla ja muita ruumiinvaivoja sotilailla ei juuri ollut. Lmae oli tarjoutunut tähän tehtävään itse. Lmaen kiinnostus psykologisia ongelmia kohtaan pohjautui erikoiseen ruumiinkuvan häiriöön jota hän itse poti. Hänellä oli selittämätön mittakaavaongelma, joka vaikkakaan ei estänyt häntä osallistumasta sotatoimiin, heikensi hänen tehokkuuttaan. Kun jono sotilaita käveli matalasta ovesta, ja jokainen kumartui välttääkseen kolauttamasta päätään ovenpienaan, jokin viallinen osa Lmaen päässä laski, että juuri hänen ei tarvitsisi kumartua. Se oli tietenkin älytöntä, koska hän tiesi aivan hyvin, että he kaikki olivat sentilleen yhtä pitkiä. Lmaella oli milloin kuhmu otsassa, milloin jokin muu osa ruhjeilla, ja jatkuvasti jotenkin irtonainen olo. Hänestä tuntui, kuin hänessä olisi jotain liikaa tai liian vähän, vaikka millimetrin tarkuudellakaan suoritettu fysiologinen tutkimus ei paljastanut hänessä pienintäkään poikkeavuutta. Hän oli täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin sotilaat, pienintä sormenjäljen kaarrettä myöten, ainakin ulkoisesti. Lmae teki parhaansa kääntääkseen vammansa armeijan hyödyksi erikoistumalla psyyken ongelmien ratkaisuun, mutta hän ei voinut olla salaa kadehtimatta Yiman tapaisia tyyppejä, jotka olivat niin selvän ja täydellisen kotona omassa itsessään.
Hänen koppiinsa Yima ilmestyi vastaanottotunnilla. Lmae oli, siinä missä muutkin, huolissaan Yimasta, mutta häntä innosti myös lääketieteellinen näkökulma. Kyseessä ei ollut tavanomainen (sota)väsymys, (sota)psykoosi tai (sota)masennus.

Tervehdysten jälkeen Lmae katsoi puhumatonta, väkivallan uhkaa säteilevää Yimaa miettien. Yiman tunnistu helposti kasvojen oikean puolen limakkohappoarvesta ja kaikki mielialat sanattomasti kuuluttavasta ruumiinkielestä. Jäljettömiin haihtunut Xyha oli ollut aivan erilainen, varautunut ja vaikeasti tulkittava. Nyt Yiman suun tiukasta viivasta, kiristyneistä leukajänteistä ja aavistuksen vaivalloisesta hengityksestä havaitsi päivänselvästi, että hän oli kestokykynsä äärirajoilla. Äärilaidasta toiseen tempoileva käytös muistutti epävakaalle kiertoradalle joutunutta romua, joka yhä liioittelevampien heilahdusten jälkeen väistämättä tuhoutuen putoaisi painovoimakuilun pohjalle.

"Minulla on näitä muistoja", sanoi Yima lopulta. 139Lmae kohotti kulmiaan aavistuksen verran, kehottaen Yimaa jatkamaan. "Muistan asioita Maasta. Paljon…", sanoi Yima, ja ähkäisi vaivautuneesti. Levää kaikkialla, ihmisiä kaikkialla, monivärisiä nelijalkaisia lintuja ihmisten seurana, pudotteli hän tasaisella äänellä, aavistuksen verran sivuun katsoen. Yiman käytös ei vähääkään muistuttanut aivoistaan varoittamatta vieraita muistoja löytäneiden sotureiden tuskaista ahdistusta, jota Lmae oli moneen otteeseen todistanut. Tuohan on pelkkää hölynpölyä, Lmae ajatteli, suoraan viihdekeloista, täysin älytöntä, kunnes käsitti mistä oli kyse: itsemurhayritys. Kärkkyy muistojenpyyhintään. Ihan kunniallista, sillä siten hän jatkaisi taistelua ihmiskunnan puolesta, eikä riistäisi tervettä ja taistelukykyistä vartaloaan armeijalta. Lääkintäupseerin urallaan hän ei ollut koskaan törmännyt pätevään todisteeseen siitä, että armeija harjoittaisi tarkoituksellista muistin uudelleenpyyhintää, kuten juorut väittivät, mutta mistäs sitä ikinä varmaksi tiesi. Vaikeammat tapaukset toimitettiin aina aluepäämajaan, eivätkä kaikki palanneet. Jos heiltä kerran oli jo muisti pyyhitty, mikäpä estäisi tarpeen tullen tekemästä sitä toistamiseen. Rivisotilaat pitivät faktana kertomuksia sotilaista, jotka olivat liian suureen ääneen levitelleet Maa-aiheisia muistojaan, hävinnet selityksettä ja sukelsivat myöhemmin esiin toisessa rykmentissä, toisella nimellä, ja muistamatta ketään entisistä tovereistaan.

Yiman keksittyjen muistojen tulva tyrehtyi, kun ne eivät tehneet Lmaeen mitään vaikutusta, ja he olivat taas hiljaa. Lmae naputti hitaasti, hyvin hitaasti kirjoittimellaan pöydän pintaan. Yimaa ei kannattanut painostaa eikä toisaalta paapoakaan. "Käsitätkö, että en kestä tätä enää. Surmaan seuraavan, joka tulee taputtelemaan olkapäälle ymmärtäväisesti", puuskahti Yima. Tämä oli suorin viittaus Xyhan katoamiseen ja sen aiheuttamiin muutoksiin, jota Yiman suusta oli kuultu. Lmae nyökkäsi. Tilanne oli herkkä. Yima, sellaisena kuin hän oli normaalitilassaan, oli poikkeuksellisen arvokas tiiminjäsen, ja tärkeä osa ihmiskuntaa raivokkailta avaruusmuukalaisilta suojaavaa puolustusjärjestelmää. Jos Lmae saisi hänet palautettua tasapainoon, se olisi hyödyksi kaikille ja kunniaksi hänen lääkärinkyvyilleen. Diagnoosi oli selvä. Kyseessä oli klassinen kahdenvälinen obsessiivis-intiimi psykologinen anomalia, eräänlainen folie à deux jonka mahdollisuutta ei voinut juuria ihmisluonnosta pois tekemättä mittavaa vahinkoa kognitiivisille ja välttämättömille emotionaalisille kyvyille. Sodan aikana anomalia oli ei-toivottava, sillä se saattoi johtaa irrationaalisen, anomalian toista jäsentä suosivaan ja uppiniskaiseen käytökseen vaarallisissa tilanteissa. Siviilissä taas se, tiedoston niukan ja epämääräisen informaation mukaan, oli jokseenkin tavanomainen ja vaarattomana pidetty, jopa niinkin ettei sillä ollut muiden psykologisten ongelmien tapaan tautiluokitusta. Se ei ollut mitenkään epätavallinen, mutta vain harvoin näin voimakas. Anomalian epämääräinen luonne herätti monissa miltei taikauskoista ällötystä, mutta Lmae suhtautui siihen samanlaisena ratkaistavana probleemina kuin muihinkin psyyken epätasapainotiloihin.

Yiman tapauksessa ongelmat olivat alkaneet vasta kahdenvälisen anomalian toisen osapuolen selittämättömän katoamisen johdosta, ja olivat kenties euforisen anomaliatilan äkillisen loppumisen aiheuttamia vieroitusoireita. Väliaikainen siirto toiseen ympäristöön saattaisi auttaa, mutta mitä toisia ympäristöjä oli tarjolla? Periaatteessa Yiman voisi siirtää aluepäämajaan, mutta kuljetus järjestyisi vasta pitkän ajan päästä ja ajatus tuntui muutenkin huonolta. Sinnehän Xyhakin oli kadonnut, ja ties mihin pakonomaisiin etsintätoimiin Yima saattaisi siellä suistua. 139Lmae antoi katseeensa vaellella katon ruostenuhruissa ratkaisua pohtiessaan, Yima tuijotti suu mykkänä viivana kulunutta lattiaa. Sitä ainoaa todellista muistoa, joka Yimalla sotaväkeä edeltävästä elämästään oli, hän ei ollut kertonut Lmaelle. Se oli täysin epädramaattinen ja niin epämääräinen, että sen pukeminen sanoiksi oli hankalaa. Muistossa, jos se nyt edes oli sellainen, Yiman yläpuolella kaartui valtava sinisyys ja hänen ympärillään oli jotain pehmeänpyöreää ja vierasta, jota oli mahdoton kuvailla. Aivan kuin hän itse olisi uponneena tuon hauraan pehmeyden sisään. Jos Yima ajatteli muistoa liian kauan, hänelle tuli selittämättömän epämiellyttävä, avuttoman tukahduttava olo. Maasta se ei antanut mitenkään mairittelevaa kuvaa.

Yima ei ylipäänsä voinut käsittää, mitä niin ihmeellistä Maassa saattoi olla, että siihen liittyvät muistot saattoivat olla kuolettavan vaarallisia, tai edes valtavan kiinnostavia. Elämä oli periaatteessa varsin yksinkertaista, tai ainakin oli ollut ennenkuin Xyha oli sotkenut kaiken hukkaamalla itsensä. Oli ihmisiä, eli sotilaita, ja sitten oli vihollisia, eli kaikki muut. Viholliset piti tuhota, tai ne tuhoaisivat ihmiset. Jossain tuntemattomassa paikassa oli Maa, jonka tärkein ominaisuus oli kyky tuottaa aseita ja lisää ihmisiä. Oli tarpeetonta kehittää Maan ympärille mytologiaa, jossa se sai keskeisen roolin ihmiskunnan olemassaolossa. Ei ollut mitään järkeä vaivata päätään kuvitelmilla jostain kokemuspiirin ylittävistä, jo lähtökohtaisesti käsitettäväksi mahdottomista asioista. Sekä Xyhan yliampuvat spekulaatiot ("Ihmiskunta on kuollut sukupuuttoon ja sotaväki on sen viimeinen jäänne, mutta johto pitää asian salassa ettei synny joukkopaniikkia") että joidenkin muiden mystisyyteen taipuvat visiot ("Sotaväki on helvetti, rangaistus pahoista teoista") sotkivat päivänselvän asian. He olivat olemassa ensisijaisesti taistellakseen. Taistelemisen lisäksi oli toki motivoivia seikkoja kuin toveruus, humala, viihdekelat, seksi ja … ja siinä ne olivatkin. Koko ihmiselon onni ja merkityksellisyys löytyi läheltä, omista taistelutovereista. Jos taisteleminen itsessään ei innostanut, kuten Yimaa, tiimitovereiden puolustaminen viimeistäänkin motivoi. Komentoketju oli organisatorinen välttämättömyys, todellista merkitystä oli sillä raudanlujalla ystävyydellä, joka syntyi yhdessä harjoitellessa ja taistellessa. Mitään muuta ei ollut eikä tarvittukaan. Vain se, että Xyhan toveruuden kohdalla hän oli osunut harhaan, oli onnistunut puhkomaan pieniä aukkoja tähän asti täydellisen tiiviseen maailmankuvaan.

Paikka, jonne 139Lmae keksi Yiman lähettää toipumaan, oli juuri se paikka, jonne hän ei missään tapauksessa olisi välittänyt mennä, eli lähintä tähteä kiertävä biomassankasvattamo. Siihen liittyi muistoja, joita Yima mieluiten olisi ollut kohtaamatta. Toisaalta ajatus siitä, että saisi olla näkemättä ketään, oli kutsuva. Ei niin helpottava kuin ajatus muistojenpyyhinnästä, mutta joka tapauksessa parempi kuin olla aamusta iltaan kysyvien, huolestuneiden, arvioivien katseiden kohteena – katseiden, jotka olisivat voineet olla Xyhan, mutta eivät olleet. Oli miten oli, asiaa oli joutavaa veivata, sillä päätös ei ollut Yiman omissa käsissä. Tietyt komentoketjun peruspilarit olivat edelleen paikallaan, niin pahoin kun hierarkia olikin rapautunut, ja Lmaella oli lääkintäupseerina määräysvalta Yimaan.

Tapahtumat, jotka Yima olisi halunnut päästään pyyhittävän, olivat saaneet alkunsa kasvattamolla. Ensimmäisten katastrofaalisesti päättyneiden peltitölkeiksi ristittyjen taistelurobottien yllätyshyökkäysten jälkeen autioitunut tukikohta oli hilattu kiertoradalle lähelle tähteä, ja muutettu itsetoimivaksi biomassankasvattamoksi. Omavaraisuus oli välttämätöntä, kun varuste- ja ravintolähetyksiä Maasta ei enää saapunut – peltitölkit onnistuivat kai jollain keinolla pysäyttämään ne kaikki. Automaattinen koneisto annosteli kasvatustankkeihin asteroideilta louhittua vesijäätä ja asemalta talteenotetun biologisen jätteen, keräsi sadon, pakkasi sen kontteihin ja linkosi kohti asemaa. Asema itse oli naamioitu asteroidivyöhykkeelle, kauemmas tähdestä.

Niihin aikoihin Yiman ja Xyhan molemminpuolinen inho oli huippulukemissa. Mitä hyvänsä toinen teki, se onnistui risomaan toista. Xyha eli ja hengitti ohjesääntöä, sekä sen kirjainta että henkeä. Ainoa tästä poikkeava seikka oli hänen Maata koskeva tiedonhalunsa, jonka hän vain vaivoin pystyi pitämään aisoissa. Hän olisi kiihkeästi halunnut tietää jotain Maasta, jota he henkensä kaupalla puolustivat, ja jonka sijainti, sivilisaatio, olosuhteet ja kaikki muukin mahdollisesti vihollista kiinnostava tieto oli heidän aivoistaan turvallisuuden vuoksi hävitetty. Yima taas… niin, Yimaa ohjesääntö kiinnosti vain aavistuksen verran enemmän kuin Maa, jonka olemassaolo oli hänelle täydellisen yhdentekevä. Ainoa yhdistävä tekijä oli se, että kumpikin oli perhanan kova sotilas, mutta siihenkin he päätyivät aivan eri reittiä. Xyhaa motivoi velvollisuudentunto, Yima taisteli, koska se oli hänelle luontevaa. Hän oli todella omassa elementissään rynniessään ympäriinsä taisteluhaarniskassa pyssyt laulaen.
Xyhan velvollisuudentunto ei koskaan herpaantunut. Harjoitusten, vahtivuorojen, työvelvollisuuksien ja leposyklin välisenä vapaahetkenä Xyha tarttui aina johonkin puuhaan. Hän ei ryypännyt, juurikaan harrastanut seksiä, katsellut viihdykkeitä tai tehnyt mitään muutakaan normaalia, ja kaikki tämä lisäsi Yiman häntä kohtaan tuntemaa vastemielisyyttä. Saatuaan käsiinsä biomassankasvattamon datan Xyha syynäsi numerosarakkeita, jotka Yiman silmiin eivät kertoneet mitään merkittävää. Mitä ahkerammin Xyha kasvattamon tietoja tutki, sitä useammin hänen kasvoillaan vilahti lievä kulmakarvojen kurtistus, joka Xyhan jäyhällä naamalla vastasi äärimmäistä epäluulon irvistystä. Selvittämättömästä syystä levä, kasvattamon perustuote, ei kasvanut aivan ennusteiden mukaan. Puutos oli vähäinen, sekä ravintoa että happea valmistui aseman väelle riittävästi. Hän kieltäytyi hyväksymästä syyksi sitä, että odotetun ja toteutuneen biomassankasvun erot olivat niin mitättömiä että ne erittäin suurella todennäköisyydellä johtuivat signaalin virheellisyyksistä. Kun korjausosat olivat kortilla, yksi jos toinenkin tekninen järjestelmä rappeutui. Niitä ei oltu suunniteltu kestämään vuosikymmeniä, sillä ajatus oli ollut – ennenkuin selvisi, kuinka sitkeitä vastustajia limakot olivat tai että avaruudessa piileskeli niiden lisäksi vihamielisiä taistelukoneita –, että sota olisi ohi parissa vuodessa. Kaikki muu kasvattamossa vaikutti normaalilta, eikä lähistölle ripoteltujen tiedustelusatelliittien lähetyksessä havaittu mitään huomionarvoista. Xyha ei silti hellittänyt.

Jokin Xyhan pedanttiudessa ärsytti Yimaa sanomattomasti, vaikka tällä kertaa se ei edes kohdistunut häneen itseensä. Oliko yhtään taistelua, yhtään sotaa voitettu numerosarakkeita kyttäämällä? (Xyha, joka joitakin vuosia sitten oli uppoutunut sodankäynnin teoriaan olisi voinut vastata tähän, paremmin kuin Yima jonka käsitys aiheesta pohjasi omien kokemusten ohella vain viihdekelojen seikkailullisiin sotaelokuviin.) Kenen hyvänsä muun kanssa tämäntapaiset henkilökohtaisen kemian yhteensopimattomuudet olisi ratkaistu viihdyttävällä nyrkkitappelulla, mutta Xyhan mielestä sellainen osoitti vain henkisen ryhdin puutetta. Mikään kontaktitaistelulaji ei kuulunut armeijan opettamiin taitoihin. Potkut ja iskut oli katsottu turhiksi tahmeita, liikkuvaa limaa muistuttavia limakoita vastaan – tai, tarkkaan ottaen, limakkoa, sillä kyse oli yhdestä moneen osaan jakautuneesta oliosta –, mutta sotilaat olivat vuosikymmenten mittaan kehittäneet sellaisen aivan itse keskinäisten höyryjen päästelyyn. Vain Xyha ei nähnyt mitään arvokasta siinä, että tuhlattiin aikaa ja voimaa toisten ihmisten mätkimiseen, vaikka sen kuinka väitettiin lieventävän jännitteitä ja vähentävän stressiä.

Kun Xyha avoimella kanavalla pyysi lennonjohdolta sukkulalentoharjoituksen aikana lupaa käydä tarkistamassa tilanne kasvattamolla, mutta sai kieltävän vastauksen, Yima menetti malttinsa. Hän oli mielestään kuullut kasvattamosta, tuosta totaalisen mielenkiinnottomasta paikasta jossa vain levä pulputti, riittävästi koko elämänsä ajaksi. Ennenkuin järki ehti puuttua peliin, Yima lukitsi ohjaamon oven, lähetti nokkavan viestin lennonjohdolle, kuittasi saamansa uhkaukset mitä karmeimmista rangaistuksista, ja katkaisi yhteyden. Sitten hän irtautui muodostelmasta ja iski kaasun pohjaan.

Tietenkin häipyminen harjoituksesta oli kiellettyä. Luonnollisestikin oli vastuutonta ampaista asteroidivyöhykkeen suojista kohti tähtijärjestelmän sisäosia tavalla, joka oikein huonon tuurin sattuessa osoittaisi peltitölkeille missä suunnassa asema piileskeli. Jollakin toisella hetkellä Yima itsekin olisi myöntänyt, että oli väärin henkilökohtaisen vihanpidon takia asettaa hänen ohjaamansa aluksen miehistötiloissa omaa lentovuoroaan odottelevat viisi tiiminjäsentä hankalaan tilanteeseen. Nyt vain oli niin, että Yiman velvollisuudentunto, rationaalisuus ja muutenkin heikoissa kantimissa oleva sääntöjenkunnioitus jäivät surkesti alakynteen kohdatessaan päälle vyöryvän näyttämisenhalun. Yima ei halunnut kuulla sanaakaan kasvattamosta, enää ikinä, ja arveli, että ainoa tapa vaientaa Xyha tästä väsyttävästä aiheesta oli käydä paikan päällä osoittamassa, että siellä ei ollut mitään, ei kertakaikkiaan mitään huomionarvoista. Jos Xyha ei jähmeältä pykälänpalvonnaltaan saisi sitä itse aikaan, Yiman oli pakko tarttua asiaan. Se ei vaatisi kuin muutaman tunnin lennon sinne ja takaisin, ja tietenkin jälkikäteen rangaistuksen, mutta sen hän oli valmis kärsimään. Joskus sodan alkuvaiheissa tämäntapainen omatoimisuus olisi palkittu kukaties teloituksella, mutta kuri oli löyhtynyt. Armeija luotti varsin pitkälle jäljellä olevien sotilaiden omaan järkeen, ehkä silloinkin kun siihen ei ollut aihetta. Toisekseen ei kannattanut uhrata vielä toimintakykyistä sotilasta kun heitä oli jäljellä niin vähän. Ja jos kävisi niin huono mäihä että hänestä päätettäisiin tehdä varoittava esimerkki… no, siinäpä olisi niin nolo loppu lukemattoman monien selvittyjen hengenvaarallisten taisteluiden jälkeen, että se kävisi melkein vitsistä.

Jo puolimatkassa Yiman kiukku alkoi asettua, mutta leimahti uudestaan kun hän käsitti että sukkulan lieskan tienoilla ilmenevä mitätön vääristymä tutkassa oli itse asiassa toinen sukkula. Se oli tietenkin Xyhan ohjaama – kukapa muukaan pystyisi seuraamaan huomaamattomasti, ainoassa tutkalta piiloon jäävässä kohdassa hänen epäsäännöllistä kurssiaan. AI-ohjausjärjestelmien aikoihin, siis ennen peltitölkkeja ja niiden kirottua kykyä soluttautua kehittyneisiin elektronisiin järjestelmiin, se ei olisi ollut kummoinenkaan temppu, mutta käsiohjauksella se oli äärimmäisen vaikeaa. Yima koki hämmentävää ristivetoa: Xyha kyttäämässä perässä epäilemättä mussuttaakseen jotain turhanaikaista heti tilaisuuden saatuaan sai hänet näkemään punaista. Hänen koko olemuksensa rätisi tarvetta iskeä nyrkkinsä Xyhan naamaan. Toisaalta hän ei voinut olla nyökyttelemättä hyväksyvästi Xyhan pilotinkyvyille. Vaikkakaan se ei ollut mukavaa, Yima pystyi myöntämään Xyhan olevan monessa suhteessa kyvykäs sotilas. Se, mikä häntä rassasi oli Xyhan luonne. Heidät kaksi olisi pitänyt sijoittaa mahdollisimman kauas toisistaan. Ehkä kasvattamossa he voisivat vihdoinkin ottaa yhteen niin, että heidän kahden eri suuntaan vetämä epäonnistuneesti kokoon kursittu joukkue hajotettaisiin. Teoriassa oli kai ihan järkevää yhdistää kahden puolikkaan joukkueen jäänteet, mutta silti: kuka hyvänsä näki, pelkällä otsallaankin, että Xyha ja Yima eivät sopineet samaan joukkueeseen, eivät ehkä samalle asemallekaan. Moni Xyhan mukana siirtyneistä oli ihan kelpo väkeä, joista olisi sääli luopua, mutta asialle ei voinut mitään.

Yima sai kunnian olla ensimmäinen, jolle paljastui kuinka oikeassa Xyha olikaan hermoillessaan levätankkien pienestä tuotantovajeesta. Hän käsitti jonkin olevan vialla kun kasvattamon tienoilla leijuvat satelliitit eivät noteeranneet sukkulaa mitenkään. Yima oli lähtenyt pikku retkelleen omavaltaisesti, mutta lähestyi silti kasvattamoa ja kutsui satelliitteja asiaankuluvaa proseduuria noudattaen – se tapahtui melkein automaattisesti. Hän oli tuskin saanut kanavan auki raportoidakseen asemalle tästä huolta herättävästä omituisuudesta, kun kasvattamon piilossa pysynyt puoli kiertyi näkyviin. Oli selvää, mikä hidasti levänkasvua. Kyseessä ei ollut virhelukema, ei tosiaankaan. Ei myöskään kosminen pöly, tai kasvitauti, vaan varjo. Kasvattamon tähdenpuoleiseen napaan oli kytkeytynyt alus, jonka yhdellä silmäyksellä tunnisti peltitölkkien omaisuudeksi. Se oli kuin vääristynyt ja huomattavasti suurennettu kopio ihmisten taisteluhaarniskasta, jos se olisi uudelleenmuovailtu epäsäännöllisen kartion malliseksi. Se oli kokoelma pahaenteisiä kaarteita ja vihamielisiä ulokkeita, ja näytti juuri niin vaaralliselta kuin olikin. Aluksen langettama synkeä varjo liukui pitkin kasvattamon kylkeä, ja vaikka Yima ei ehtinyt edes arvioida sen aiheuttamaa valonhukkaa, se varmastikin oli juuri se tekijä joka Xyhaa riivanneen vajeen aiheutti.

Hupaisa hölmöily oli hetkessä muuttunut äärettömän vakavaksi. Mutta Yima ei olisi päätynyt siihen missä nyt oli, jos hän olisi ollut helposti hermostuvaa sorttia. Hän hyväksyi tilanteen sellaisena kun se eteen tuli. Hän onnistui tekemään monta asiaa yhtä aikaa: painamaan hälytysnappia, joka varoitti miehistötilassa olevia istumaan välittömästi aloilleen ja vetämään turvaverkot päälleen, sekä lähettämään infopurskeen aseman suuntaan (johon se saapuisi valitettavasti vasta useiden minuuttien kuluttua, jolloin koko tilanne luultavasti olisi jo ohi) ja samalla hipaisemaan kutsukytkintä joka avasi yhteyden Xyhan ohjaamaan sukkulaan. Xyha vastasi kutsuun välittömästi ja jätti linjan auki. Yima kuvaili tilanteen niin lyhyesti kuin pystyi. Aikaa kirosanojen ryydittämiin selostuksiin tai sen myöntämiseen, että Xyha oli ollut oikeassa, ei ollut. Xyhan ainoa vastaus oli hyökkäysmuodostelman koodi, eikä hänen äänestään kuulunut vihjaustakaan suuntaan "mitä minä sanoin". Se olisi voinut olla nauhoitus. Yima ehti salamannopeasti olla kiitollinen siitä, että Xyhan tapoihin ei kuulunut kuittailu. Hän ei itse olisi samassa tilanteessa pystynyt pitämään ääntään puhtaan asiallisena. Jep, hän tuskin olisi kyennyt hillitsemään itseään sutkauttamasta jotain nasevaa. Xyha oli käsittämättömän tunteeton, kylmempi kuin peltitölkki.

Yima ja Xyha kaartoivat lähemmäs vihollisalusta. Sen suomumaiset pintaelementit reagoivat kahdelta suunnalta lähestyvään uhkaan värisemällä tavalla, joka herätti ihmisessä kuin ihmisessä syvältä kumpuavan inhontunteen. Yima liu'utti plasmatykkien kontrollikytkimet valmiusasentoon ja tunsi aavistuksenomaisen värinän kun ne kohosivat sukkulan rungosta esiin. Tilanne oli kaukana optimaalisesta. Plasmatykillä voisi kyllä räiskiä hyvänkokoisia reikiä jopa vahvasti panssaroituun peltitölkkialukseen, mutta jos tähtäys ei ollut täysin onnistunut, tykkipurske viipaloisi myös kasvattamon. Ja se taas tarkoittaisi huolestuttavasti supistuvia muona-annoksia… hengitysilmasta puhumattakaan.

Tähän mennessä peltitölkit eivät olleet kiinnittäneet vähintäkään huomiota kasvattamoihin tai mihinkään, minkä sisällä ei ollut ihmisiä. Yleinen teoria oli, että ne olivat sukupuuttoon tuhotun myxonperkeleen kosto, ihmisiltä varastettuun teknologiaan pohjaava tuhoase, joka ei välittänyt muusta kuin Puolustusjoukkojen jäljelläolevien sotilaiden perinpohjaisesta hävittämisestä. Mahdollista oli jopa, että ne eivät välittäneet Maasta tai suunnitelleet sen tuhoamista, vaikka tätä teoriaa ei voitukaan testata. Oli silti ollut vaarallisen typerää jättää kasvattamo oman onnensa nojaan. Pari tuskin laskutikkua nokkelampaa tarkkailusatelliittia oli arvioitu niin alkeelliseksi teknologiaksi, että peltitölkit eivät pystyisi kaappaamaan niitä, mutta selvästi ne eivät olleet tarpeeksi tyhmiä. Ne olivat lähettäneet väärennettyä kuvaa, jonka aseman väki oli nielaissut sellaisenaan. Kunhan tästä selvitään, ajatteli Yima, jos Xyha haluaa kirjata viralliseen kaavaan muotoillun ja leimatun ehdotuksen kasvattamoiden turvallisuuden parantamisesta, toimitan sen hitto omakätisesti aluepäämajaan.

Taktinen näyttö kertoi, että myös Xyhan plasmatykit kohosivat täyteen valmiuteen. Yima toivoi, että miehistötilan porukka oli ehtinyt kääriä itsensä turvaverkkoihin ja kiepsautti sukkulan hyökkäyskuvion ensimmäiseen silmukkaan, jonka pohjukasta avautui sekunnin murto-osan ajan upea ammuslinja. Plasmatykin purkaus näytti hyväilevän peltitölkkialusta. Verkokalvolle käristyneessä jälkikuvassa pitkiä, sulokkaita plasmasormia näkyi kaksi. Myös Xyha oli laukaissut oman tykkinsä. Ja sitten kasvattamo ja siihen takertunut peltitölkkiloinen olivat jo kaukana takana. Yima ja Xyha kääntyivät takaisin kohti kohdettaan melkein kylki kyljessä, tuskin puolta kilometriä tyhjiötä välissään. Punaisena hehkuva raapaisu koristi peltitölkkialuksen runkoa, ja Yima hihkaisi. Samassa sähköinen sirinä tulvi yhteyskanavalle ja hukutti sen mitä Xyha oli ollut aikeissa sanoa. Tavanomaista peltitölkkien häirintää. Yima vaiensi yhteyskanavan. Hänen ihonsa kihelmöi.

Peltitölkkialuksen takaosa liikahti ja hajosi kappaleiksi. Ei siksi, että peltitölkkialus olisi tuhoutunut ensimmäiseen plasmatykin kutitukseen, vaan irroittaakseen parven omia hyökkäysaluksiaan. Ne olivat pieniä mutta ilkeitä, näppärämpiä kuin ihmisten sukkulat koska niiden ei tarvinnut välittää lihan ja luiden kestävyydestä tai kuskailla mukanaan ilmakehää. Se vähä, mitä Yiman sukkulassa oli taktiikkaälystä jäljellä, loi jokaiselle hyökkääjälle oman ääniprofiilin. Visuaalista informaatiota oli taktiikkanäytössä niin paljon, että kaikkea oli vaikea hahmottaa kerralla. Osa informaatiosta kannatti tarjoilla korvan kautta. Robottisukkulat lähestyivät ulvoen tavalla, joka kuulosti vakuuttavalta, vaikka perustui vain taktiikkaälyn ääniefekteihin. Yiman vartalon kainalosta varpaisin kietova pilotinkehto kertoi suoraan iholle sukkulan ja sen asejärjestelmien tilasta. Värinä, joka muutamaa sekuntia aiemmin oli ilmoittanut plasmatykkien esiinkohoamisesta, oli tarkoituksellinen. Teknologia, joka oli riittävän korkealla tasolla viedäkseen puolustusjoukot niin kauas Maasta, että sen suuntaakin oli turha arvailla, olisi kyennyt vaimentamaan väreet. Mutta oli psykologisesti hyödyllistä, että pilotti tunsi ihollaan ja munaskuissaan, mitä hänen ohjaamansa alus teki. Vasta silloin todella tunsi lentävänsä, joka oli kaukana kuivan järkiperäisestä toimituksesta. Järki ei pysynyt sukkulataistelun vauhdissa, oli luotettava vaistoihin. Yima tunsi sulautuvansa yhteen sukkulan kanssa, hän ei ollut enää kaksijalkainen lihaklöntti vaan virtaviivainen tuhokone. Hän ei laukaissut plasmatykkejä, vaan oli plasmatykki.

Heillä ei olisi ollut mitään saumaa robottisukkuloita tai ylipäänsä peltitölkkeja vastaan, jos ne vain olisivat halunneet räjäyttää heidät päreiksi. Peltitölkkien tärkein päämäärä vaikutti kuitenkin olevan, tuntemattomasta morbidista syystä, mahdollisimman monen ihmispään kerääminen. Ne pyrkisivät ensisijaisesti lamauttamaan Yiman ja Xyhan sukkulat, ja vasta pakon edessä ampuisivat tuhoavalla voimalla. Tai se oli ainakin teoria. Parin tosissaan osumaan pyrkineen plasmapurskeen jälkeen vaikutti ikävästi siltä, että ihmissukkulat olivatkin tällä kertaa vapaata riistaa. Muutaman kiepautuksen ja laukaustenvaihdon jälkeen Yimalle kuitenkin selvisi, että peltitölkit varoivat osumasta kasvattamoon yhtä tarkasti kuin hän itse. Oliko Xyha käsittänyt saman? Kyllä vain. Jos he pysyttelisivät robottialusten ja kasvattamon välissä, heillä olisi mahdollisuus. Kumpikin lensi matalaa rataa kiertäen kasvattamoa kuin ylikierroksilla käyvä satelliitti pikkuruista planeettaa. Juuri siinä kohdassa, jossa kauempana vaaniville robottialuksille avautui tilaisuus asemaan osumatta plasmata sukkulaa kohti, oli mitättömän pieni ikkuna silpaista peltitölkkialuksesta pala irti. Ennemmin tai myöhemmin joko aluksen olisi pakko irrottautua asemasta, tai sitten hän ja Xyha törmäisivät toisiinsa. Peltitölkkien häirintä esti tehokkaasti yhteydenpidon, joten heidän piti luottaa sukkulalentoharjoituksissa selkärankaan iskostettuihin lentokuvioihin – ja puhtaaseen onneen.

Peltitölkkialus päätti irtaantua kasvattamosta, ennenkuin häiritsevät ihmissukkulat nakertaisivat sen irti. Yima tiesi, että heti kun alus pääsisi irralleen, sen kyky aiheuttaa heille tuhoa moninkertaistuisi. Hänellä ei ollut pitkän tähtäimen suunnitelmaa, jo kymmenenkin sekuntia tulevaisuudessa oli käsittämättömän kaukana ja täysin arvaamaton. Xyha kärkkyi peltitölkkialuksen ympärillä tavalla, joka ei kuulunut normaaliin hyökkäyskuvioon. Ennen kuin Yima edes ehti tajuta tajunneensa mihin Xyha tähtäsi, hän ampaisi kauemmas kasvattamosta ja sen suomasta turvasta, piirtäen järjettömän, vaappuvan spiraalin suuntaan jossa ei ollut mitään tolkkua, ja juuri kun kaksi robottihyökkääjää syöksyi lopettamaan rampautuneeksi luulemansa sukkulan, hän kiskaisi sen törkeän tiukkaan käännökseen vastakkaiseen suuntaan. Tuskainen natina tuntui luissa asti, ja Yima toivoi että se oli vain pilotinkehdon tulkinta tilanteesta, vaikka saattoi se olla suoraan sukkulan rungosta välittynyttä vapinaakin. Hän ehti rekisteröidä robottialuksen rungossa ammottavan aukon, jota kohti Xyhan käännös käännökseltä supistuva lentorata tuntui johtavan. Yima teki kaikkensa vetääkseen aluksen huomion puoleensa ja houkutellakseen sen kauemmas kasvattamosta. Xyhalla oli jokin ässä hihassaan.
Yima enemmän tunsi kuin näki, kuinka Xyha survaisi aluksen sisuksiin jotain ja kiisi sitten – ei tiehensä vaan vihollisaluksen ja kasvattamon väliin. Puoleen sekuntiin ei tapahtunut mitään. Sitten peltitölkkialus nytkähti. Sen runkoon ratkenneista railoista pursusi valoa. Sokaisevan kirkas välähdys oli ohi nopeammin kuin näyttö pystyi kuvaa päivittämään. Tapahtumien kulun vasta hiljalleen käsittänyt taktiikkaäly murisi ja jylisi Yiman korvaan myöhässä, vasta kun kaikki oli jo ohi. Peltitölkkien alus levisi kaasupilvenä heidän ympärilleen. Kasvattamon induktiokenttä sai mustuuteen laajenevat pilviharsot hehkumaan monivärisinä. Yima ei tarvinnut taktiikkaälyn selostusta tilanteen kulusta. Ohjus. Tottakai kai tunnollisesti joka vaaraan varautuvalla Xyhalla oli mukanaan ohjus! Hänellä oli varmasti myös rautaisannokset, korvatulpat ja vaihtokalsarit sekä kovakopio ohjesäännöstä, ajatteli Yima, mutta ilman tavanomaista sapekkuutta. Ohjuksista oli nykyisessä tilanteessa vain rajoitetusti hyötyä, niin vähän, että Yima tuskin muisti niiden olemassaoloa. Peltitölkit pystyivät muutamassa sekunnissa purkamaan ohjusten itsenäisen ohjausjärjestelmän suojauksen ja kääntämään ne lähettäjiään vastaan, mutta Xyha oli käyttänyt ohjusta kuin nuijaa. Hän oli singonnut sen lähietäisyydeltä valmiiksi räjähtämään viritettynä suoraan peltitölkkialuksen sisuksiin jostain aukosta, jota Yima ei ollut edes huomannut. Sen ei ollut tarvinnut lentää omin voimin metriäkään, eikä siinä ollut mitään minkä peltitölkkialus olisi voinut ottaa kontrolliinsa. Epäonnistumisen vaara oli ollut suuri – mutta Xyha oli onnistunut, täydellisesti.

Yima hoiteli jäljelle jääneet typertyneet robottisukkulat viivyttelemättä parilla plasmapurskeella, niiden lamaannus ei kestäisi kauaa. Xyhan sukkula oli jo raivaamassa tietään kasvattamon sukkulasisäänkäynnille. Hikinen ja uuvahtanut Yima olisi mielellään lähtenyt samantien paluumatkalle, mutta kasvattamon tilanne piti tarkistaa. Tuskin peltitölkit olivat kasvattamolle tulleet vain maisemia ihailemaan. Hän parkkeerasi turvalliselle radalle, kääri kehdon auki ja avasi ohjaamon oven. Joku toinen saisi navigoida sukkulan kasvattamon hangaariin. Jos sukkulalentoharjoitus olisi edennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan, 340Vola olisi ollut seuraavana vuorossa. Yima nykäisi 340Volan ylös laverilta ja lösähti itse sijaan. "Paskiainen", mutisi Vola. Yima ei ottanut nokkiinsa. Ehdottomasti stressaavin tapa osallistua avaruustaisteluun oli lukittuna sukkulan kuljetustiloihin, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Oli yksinomaan Yiman vika, että hänen joukkuetoverinsa olivat varoittamatta joutuneet rutiiniharjoituksen sijaan kuolemanvaaraan. Toisaalta kiitos Yiman ja Xyhan he olivat edelleen yhtenä kappaleena. Jos Yimalta kysyttiin, kiitos kuului ennenkaikkea Xyhalle ja innovatiivisen brutaalille tavalle käyttää aivottomaksi tyhmistettyä ohjusta.

Yima virtsasi, söi mitä ravintolokerosta käteen osui, ja hörppäsi haaleaa vettä, joka maistui siltä kuin äsken kerätty kusi olisi suodattamatta johdettu vesisäiliöön. Jälkikuvat taistelusta välkkyivät hänen silmiensä takaisessa pimeydessä. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen he olivat olleet hiuksenleveyden päässä tuhoutumisesta. Yksikin virheliike ja hän ja Xyha olisivat törmänneet toisiinsa, ja peltitölkit olisivat saaneet nauttia ilotulituksesta. Ja tässä hän silti oli, ehjänä, hyväkuntoisessa sukkulassa edelleen hengittäviin joukkuetovereihinsa nojaillen. Hän ja Xyha olivat toimineet hämmästyttävän hyvin yhteen. Ehkä molemminpuolinen vastenmielisyys jollakin perverssillä käänteisvaikutuksella edisti taisteluyhteensopivuutta? Ehkä Xyha ei ollutkaan niin sietämätön kuin hän oli tähän asti ajatellut? Xyha oli ollut oikeassa nipottaessaan levän kasvuvauhdista, niin uskomatonta kuin se olikin. Niin. Hitto vie. Xyha oli ollut oikeassa, takoi Yiman päässä. Hän oli ollut väärässä. Xyha oikeassa. Ei sillä, etteikö hän olisi tehnyt virhearvioita aiemmin, niiltä ei voinut taistelun tiimellyksessä välttyä. Mutta tämä oli erilaista.

Telakoituminen sujui ongelmitta, sukkulahangaarissa ei ollut peltitölkkien vastaanottokomiteaa, ja pikaisen sensoriskannauksen jälkeen he uskaltautuivat ulos aluksista. Ilma oli hengitettävää, parempaa kuin kotona asemalla. 340Vola oli telakoituessaan ehtinyt penkoa esiin kasvattamon piirustukset, ja Yima ja Xyha asettuivat tietolevyn ääreen. Vola oli vähällä puskea Xyhan ja Yiman väliin pitääkseen tappelupukarit edes metrin päässä toisistaan, kunnes huomasi 683Cöton katseessa varoituksen. Cöto kehotti pienellä pään nykäisyllä häntä peräytymään. Vola vilkaisi Yimaa ja Xyhaa, ja pisti itsekin merkille, että he eivät poikkeuksellisesti näyttäneet siltä kuin aikoisivat hetkellä millä hyvänsä repiä toisensa kappaleiksi. Jos oikein tarkkaan katsoi, heidän asennoistaan saattoi tulkita jotain uutta. Jopa Vola, jonka kyky ihmistenvälisten kemioiden havainnoitsemiseen oli suurinpiirtein kivenmurikan tasolla, tunnisti varovaisen kunnioituksen. Hän vetäytyi Cöton viereen, sukkulan luokse. Cötolla oli silmää tämäntapaisille asioille, hän luotti tämän arvioon. Jos käsillä oli tilanne, joka laukaisisi noiden kahden välisen vihanpidon, tavalla tai toisella, se olisi hyödyksi koko joukkueelle. Vaikka pitäsi istua sukkulan ahtaissa kuljetustiloissa paiskeltavana pari tuntia lisää, se olisi sen arvoista.

683Cöto oli hiljaa itsekseen sitä mieltä, että kahden jämäjoukkueen yhdistämisestä päättänyt "joku johtoportaassa", jota joukkueessa pidettiin ääliönä, oli itseasiassa psykologinen nero – Yiman ja Xyhan jatkuvasti kierroksia lisäävää vihanpitoa seuratessaan kahden joukkueen jäänteet olivat hitsautumassa tiiviisti yhteen. Jos Xyha ja Yima, jotka kiistämättä olivat joukkueen parhaat sotilaat ja sen luontaiset johtajat, saisi vielä samalle puolelle, heistä tulisi huippuryhmä. Niin, jos Xyhan harkitsevuuden ja Yiman muut hyvät ominaisuudet saisi jotenkin yhdistettyä samaan henkilöön, käsissä olisi todellinen supersotilas. Nuo kaksis olivat kumpikin poikkeuksellisen lahjakkaita. Cöto itse ei ollut erityisen hyvä millään sotimisen osa-alueella. Hänen paras puolensa oli sitkeä tasalaatuisuus. Hänen tähtäyksensä, vasteaikansa, ketteryytensä ja muut ominaisuutensa pysyivät samalla keskikäyrän alittavalla tasolla vielä vuorokausien unenpuutteen jälkeen, nälässä, verenhukasta kärsien, siinä kun jonkun alunperin paremman suorituskyky kehnoissa olosuhteissa romahti pohjalukemiin. Jossain lähes unohtuneessa menneisyydessä oli ollut aika, jolloin hän oli edustanut tavanomaista keskitasoa, mutta sotavuosien kuluessa kaikki häntä kehnommat olivat jo joutuneet limakon nielaisemaksi tai peltitölkin tuhoamaksi. Tosin niin olivat monet häntä paremmatkin.

Cötolle edellinen joukkue, se jonka rippeet oli tyrkätty yhteen Yiman tiimin kanssa, oli ollut tuki, turva, motivaationlähde ja ainoa todellinen syy taistella. Se ei ollut pelkkä kahdentoista sotilaan sattumanvarainen kokoelma, vaan jotain enemmän. Kun hän oli joutunut raahaamaan parhaiden toveriensa päättömät ruumiit varaosiksi pakastettaviksi, jokin tärkeä hänen sisällään oli sammunut. Ilman sitä ainoaa oikeaa joukkuetta hän oli kuin amputoitu jäsen, tarpeeton itselleenkin. Hän ei toivonut enää mitään eikä välittänyt mistään, ja menneisyydessä häntä innostaneet päiväunelmat sankariteoista olivat haihtuneet kuin ruumiinlämpö tyhjiössä. Kun hän jonakin päivänä kuolisi, se olisi vain muodollisuus jo aikaa sitten tapahtuneen tosiasian tunnustamiseksi. Cöto kuitenkin teeskenteli elävää, sillä muutoin hänet saatettaisiin ohjata aseman lääkintäupseerin puheille ja kenties hoitoon, ja jos hän mitään enää osasi kaivata, niin sitä että rutiinit jatkuisivat edes päällisin puolin ennallaan.
Yiman ja Xyhan ärhentely oli selvästi jonkinlaisessa kulminaatiopisteessä. Vaikka Cöto ei vielä uskaltanut myöntää sitä itselleen, syvällä hänen sisimmässään virisi jotain. Se oli hento kuin moneen kertaan heijastunut tutkakaiku, melkein huomaamaton, mutta poikkesi hänen sisällään pitkään vallinneesta lyijyisestä elottomuudesta. Ehkä, kukaties, mahdollisesti, jos ja jos ja jos, ei-mitään-varmaa mutta kuitenkin… tästä kahden ramman tiimin surkeasta yhdistelmästä saattaisi tulla jotain samankaltaista kuin hänen menetetty joukkueensa oli ollut. Jo toive toivosta oli enemmän kuin hänellä oli pitkiin aikoihin ollut.

Oli hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen oli se, että kasvattamossa oli elektromagneettisen pulssin laukaiseva järjestelmä, joka aikoinaan hylättyä asemaa kasvattamoksi remontoitaessa oli integroitu niin syvällisesti kasvattamon rakenteisiin että peltitölkkien pitäisi hajottaa kasvattamo kappaleiksi sen purkaakseen. Se kellistäisi minkä hyvänsä alusta pienemmän taistelurobotin. Ikävämpi juttu oli, että pulssikytkin oli komentokeskuksessa – toisessa päässä asemaa, juuri sielläpäin mihin nyt kaasupyörteenä universumiin leviävä peltitölkkialus oli ollut kiinnittyneenä. Huonoihin uutisiin voitiin lisätä myös se, että heillä ei ollut mitään maininnanarvoisia aseita mukanaan. Taisteluhaarniskat odottivat kotona aseman asevarastossa, ihan siinä plasmakanuunoiden vieressä. Xyha tuijotti piirustuksia ja koitti pelkällä tahdonvoimalla pakottaa esiin reitin, jota myöten olisi mahdollista päästä komentokeskukseen joutumatta ainakin tusinaan loistavaan väijytyspaikkaan, mutta sellaista ei ollut. Heidän pitäisi edetä ylämäkeen, ja joka käytävänkaarteen takana saattoi odottaa peltitölkkeja. Infopurskeen kutsumia järkevästi varusteltuja apujoukkoja asemalta saapuisi parhaimmillaankin puolentoista tunnin kuluttua. Xyhasta alkoi ikävästi vaikuttaa siltä, että heidän pitäisi pakkautua takaisin sukkuloihin ja luikkia tiehensä. Oli nöyryyttävä ajatus, että he joutuisivat jättämään kasvattamon tilanteen tarkastamatta. Kasvattamo luultavasti kuhisi peltitölkkeja, jotka ehtisivät aiheuttaa ties mitä tuhoa ennen apujoukkojen saapumista. Ne saisi neutraloitua yhdellä reippaalla EMP-sykäyksellä, mutta kasvattamon puolustussuunnitelma oli tehty ajatellen komentokeskuksen turvaamista, ei sitä että he itse joutuivat hyökkäämään sinne päästäkseen laukaisemaan pulssin. Ja paljain käsin oli turha kuvitella tekevänsä yhdestäkään peltitölkista selvää.

Yima vaelsi hajamielisen näköisenä hangaarin seinänvierustalle, jossa oli muutamia isoja säilytyskaappeja. Hän oli ollut mukana silloin kun hylätystä asemasta muokattiin biokasvattamo. Jos hän muisti oikein, ja jos kukaan intomieli ei ollut käynyt siivoamassa, yhdessä kaapeista piti olla korjaustyökaluja. Xyha harppasi hänen luokseen kun Yima asetti kätensä lukolle. Se ei reagoinut. Yima vilkaisi Xyhaa. Xyhalla oli ollut ohjus, miksipä ei siis avaintakin. Xyha kohautti olkiaan ja potkaisi varastokaapin oven sisään. Potku oli harkittu ja täsmälleen riittävä oven hajottamiseen, mutta ei tuhlannut yhtään enempää voimaa kuin oli tarpeen. Tuumanpaksuinen pleksiovi räjähti säpäleiksi. Säleiden joukosta Xyha poimi rujon näköisiä kapineita: kasvattamon korjaustöissä käytettyjä impulssinaulaimia. Yiman arpisille kasvoille levisi hymy. Impulssinaulaimen syytämät kuumennetut metallipiikit lävistivät vaivattomasti reidenpaksuisen teräslevyn, ja oikeastaan plasmakanuunasta oli turha haaveilla. Yksikin plasmapurske väärään suuntaan sulattaisi kasvattamon ulkoseinään reiän, josta ihmistaistelijoille niin tarpeellinen ja peltitölkeille niin tarpeeton ilma karkaisi väkivaltaisen pikaisessa myrskynpuuskassa. Oli syytä olettaa, etteivät peltitölkitkään käyttäisi plasma-aseita, sillä selvästi kasvattamolla oli niille suuri merkitys. Äskeinen sukkulataistelu olisi päättynyt aivan toisella tavalla, jos peltitölkit eivät olisi varoneet osumasta kasvattamoon. Impulssinaulain oli oikeastaan tässä tapauksessa paras mahdollinen ase, ajatteli tilanteesta kuin tilanteesta positiivisen kulman löytävä Yima. Tunteettoman ulkokuorensa alla synkkyyteen taipuvainen Xyha ehti naulapyssyjä jakaessaan miettiä, kuinka puolustusjoukkojen tekninen varustelutaso oli laskenut, ja kuinka tilanne ennakoi tulevaisuutta, jossa plasmakanuunoistakin jouduttaisiin luopumaan. Impulssinaulaimet olisivat vain välivaihe. Xyhan niukan tehokkaita liikkeitä ei vähääkään hidastanut hänen aivoissaan itsenäisesti kehkeytynyt visio lopullisesta lopusta, jossa viimeiset ihmissotilaat paukuttivat  peltitölkkien metallipanssareita pelkillä nyrkeillään.
"Muista rekyyli", lipsahti Xyhan suusta, kun Yima tarttui naulaimeen. Samantien hän toivoi, että olisi voinut imaista sanat takaisin, sillä oli loukkaavaa ehdottaa, että Yima ei käsittäisi tälläistä perusasiaa itsenäisesti, eikä nyt ollut oikea hetki ärsyttää Yimaa. Sama Maan häkellyttävä tietotaito ja tekninen osaaminen joka oli saanut puserrettua plasmalaitteiston kannettavaan kokoon (jos kantajana oli parimetrinen lihaksikas roikale), oli myös tunkenut pari tylsää rekyylivaikutuksen aiheuttavaa fysiikan lakia nurkkaan häpeämään. Naulapyssyyn tätä ihmettä ei oltu vaivauduttu sijoittamaan, joten joka laukaus kostautuisi kunnon potkaisulla. Milloin hyvänsä muulloin Xyhan kommentti olisi nostattanut Yiman pitelemättömän raivoon, mutta tällä hetkellä Yima olisi Xyhalta vastaanottanut nöyrästi alkeellisimmankin alokasluennon. Se, että Xyha oli ollut niin täydellisen ja kertakaikkisen oikeassa kasvattamon suhteen, oli iskenyt Yimasta ilmat pihalle. Yima vain nyökkäsi.

Ovi lipui auki impulssinaulaimiaan kantavien sotureiden edessä, eikä sen takaa paljastunut maisema näyttänyt kutsuvalta. Vaikka he olivat paljon lähempänä tähteä kuin asemalla, kasvattamossa oli hämärää. Valoa siivilöityi muutamina ohuina, teräväreunaisina suikaleina "katon" kasvatussammioiden saumakohdista. Yima läimäisi keinovalot päälle, mutta niistä oli vain vähän iloa. Lattiatuikkujen päälle kasvanut leväkerros teki valoisista kohdista sairaalloisen vihertäviä ja varjoista entistä läpitunkemattomampia. Tankeista tihkui lattialle limaista vettä, joka loiskahteli näyttävästi saappaiden alta karkuun ja kasteli lahkeet reisiin saakka kasvattamon vähäisessä painovoimassa. Säästellen käytetty keinotekoinen painovoima piti jalat mitenkuten lattiassa, mutta sai sisäkorvan helposti sekaisin. Sukkulahangaari oli kasvattamon "pohjalla", tankit kasvattamon ulkoreunoilla, ja komentokeskus "ylhäällä", mutta kuvitteellinen painovoimakeskus vaihtui joka askeleella, ja paikka, joka äsken läpikuljettaessa oli mäen huipulla, oli vähän matkan päästä katsottuna sittenkin jyrkässä alaspäin viettävässä rinteessä. Jos ei keskittynyt kertomaan vatsalleen, että jalkojen vasten oleva lattia oli alas, viis siitä mitä silmät ja järki väittivät, painovoimavaihteluihin tottunutkin saattoi päästä ihailemaan luonnotonta mutta kiehtovaa kaarta, jonka oksennus piirsi etsiessään paikkaa johon pudota.

Yima antoi katseensa kiertää nopeasti käytävän varjot. Ei mitään erikoista, kaikki näytti samalta kuin biotankkeja asennettaessa, mitä nyt ruosteisemmalta ja leväisemmältä. Ilmassa leijui homeen ja rapautuvan metallin haju. Silti jotain oli pielessä, hän tunsi sen luissaan. Jossain kasvattamon hämärissä piileskeli peltitölkkeja, jotka olivat juuri menettäneet emoaluksensa, kenties erityisen motivoituneita syömään muutamia ihmispäitä. Plasmakanuuna ja aseman asevarastossa odottava taisteluhaarniska, Yimalle yhtä läheiset ja tarpelliset osat kuin kädet ja jalat, muistuttivat kirpeästi poissaolostaan. Hän tunsi olevansa kiusallisella tavalla alasti. Jalkojen alla, kasvattamon ytimessä, oli tyhjiöputki jota pitkin ravinto- ja happilähetykset laukaistiin kohti asemaa. Sen kautta olisi auennut ihanteellisen suora hyökkäysreitti – taisteluhaarniskaan pukeutuneelle. Taisteluhaarniska olisi pyyhkäissyt käytävää ultraäänellä ja kertonut odottiko seuraavan kaarteen takana uhkia. Impulssinaulain oli parempi kuin ei mitään, mutta vaati vihollisen päästämistä alle metrin päähän käydäkseen aseesta, ja metrin turvaväli oli peltitölkkien kanssa täysin alimitoitettu. Onneksi Yiman henkinen matalapaine ei kestänyt kauaa, hänen luontainen optimisminsa pääsi nopeasti voitolle. Tilanne ei ollut toivoton. Äsken hän ja Xyha olivat puskeneet hengissä läpi todella hankalasta tilanteesta. Ei tarvinnut kuin jatkaa samaan malliin. Ja kävipä heille miten kävi, asemalta oli jo lähtenyt kunnon joukko asiallisesti aseistettuja sotilaita, jotka hoitaisivat homman loppuun. Turha huolehtiminen ei auttaisi ketään. Tunnelma oli hermostunut, ja sen kohentaminen lankesi Yimalle kuin luonnostaan. Hän otti dramaattisen asennon, käänsi impulssinaulaimen piipun kattoa kohti, ja lipaisi sitä riettaasti virnistäen. Täydessä taisteluvalmiudessa! Joukkue tutisi äänettömän naurunpuuskan kourissa. Vain Xyhan kasvot pysyivät ilmeettöminä, mutta nähtyään naurunpuuskan fokusoineen joukkueen hermostuneisuuden hyökkäysvalmiudeksi, hänkin nyökkäsi. Yima oli kuriton ja harkitsematon, lyhytnäköinen ja kaikin tavoin vaikea, mutta hänellä oli ihmeellinen kyky toimia ja saada muutkin toimimaan.

He hiipivät kapeassa viuhkamuodostelmassa monen käytävänkaarten ohi, ilman että mitään tapahtui. Oli suorastaan helpotus, kun peltitölkit lopulta hyökkäsivät. Verrattuna kaikille tuttuihin tulitaisteluihin tilanne oli outo. Peltitölkit kierivät kimppuun ja koittivat nuijia heidät nurin tai silpoa terillä, sen sijaan että olisivat ampuneet kaukaa kirurgisen tarkalla plasmasäteellä. Ilman taisteluhaarniskaa liikkuminen, tähtääminen, eteneminen oli erilaista. Ei välttämättä vaikeampaa, mutta erilaista. Hetkeksikään ei saanut unohtaa, että viuhtovan robottiraajan ja oman ihon välissä ei olut kuin hatara haalarikangas. Roboteilla ei ihmisten onneksi ollut projektiileja ampuvaa varajärjestelmää, mikä teki kamppailusta suhteellisen tasaisen. Jos naulaimella ampui suoraan peltitölkkiin, lävisti sen panssarin, ja riittävän monta kuuden tuuman kuumaa teräspiikkiä sisuksiinsa saanut taistelurobotti hyytyi tyydyttävästi kipinöiden. Jos lähestymiskulma ei ollut täsmälleen oikea, naula kimmahti sivuun, ja tarpeeksi vauhdikkaasti iskeäkseen kasvatustankkiin osuessaan siihen halkeamia. Siirappimaisen hitaasti kaarteillen valuvat levänsekaiset vesiputoukset tekivät tunnelmasta unenomaisen ja lattiasta entistä liukkaamman.
Mitä kauemmas he hangaarista etenivät, sitä puhtaammaksi vesi muuttui. Eufemistisesti nimetty biojäte ajettiin järjestelmään hangaarin tienoilla, ja kasvattamon toiseen päähän päästyään se oli monen tankin läpi virrattuaan imeytynyt lannoittamiinsa leviin. Komentokeskus ja sitä edeltävä halli, jossa automaattikoneisto pakkasi valmiiksi prosessoitua levää kuljetuskontteihin, oli lähellä.

Taistelun aikanakin Yima oli jossakin mielensä taustalla tietoinen Xyhan toimista. He olivat harjoitelleet yhdessä, mutta harjoituksia ei voinut verrata tositilanteeseen. Tietty varovainen kohtuullisuus, joka harjoituksissa vaikutti tarmon puutteelta, paljastui äärimmäiseksi tehokkuudeksi. Xyha ei ampunut kahta laukausta sinne, missä yksi riitti. Kukaan plasmakanuunansa – tai impulssinaulaimensa – arvoinen sotilas ei tietenkään roiskinut minne sattuu, mutta Xyha vei voimankäytön taloudellisuuden astetta pitemmälle. Xyha ei koskaan osunut harhaan. Ja se, Yiman oli itselleen myönnettävä, oli helvetin seksikästä.

Tuhoutuneita peltitölkkeja lojui pakkaushallin lattialla kasamäärin eikä uusia ollut moneen minuuttiin hyökännyt. Metalliraajojen kopsahtelua ei kuulunut, vain pakkauskoneiston hurina, veden litinä, ja heidän hiljalleen tasaantuvat huohottavat hengityksensä. He etenivät hallin läpi hitain, varovaisin askelin, selkä selkää vasten. Yima, Xyha ja 340Vola lähtivät edeltä varmistamaan komentokeskuksen. He pujottelivat leväputkien lomasta komentokeskuksen ovelle. Se oli auki. "Turhankin helppoa", Yima mutisi. Vola ja Xyha hiipivät sisään, Yima jäi ovensuuhun vahtiin. Siitä hänellä oli erinomainen näköala jättimäiseen konttiin, jota peltitölkeista tai taisteluista vähääkään häiriytymätön koneisto edelleen täytti. Kun kontti olisi täynnä, eli pian, se asettuisi koko kasvattamon lävistävään kiihdytysputkeen, ja sinkoutuisi avaruuden halki aseman sotilaiden noudettavaksi. Vola näytti tie selvä -merkkiä, ja Yima viittoili loppuporukkaa siirtymään komentokeskukseen. He eivät olleet enää kaukana vahvasti panssaroidusta komentokeskuksesta ja sen suomasta turvasta, kun pakkauskoneiston kulmikkaasta heilahtelusta poikkeava liike kiinnitti Yiman huomion. Kontin pimeissä sisäosissa vilisi jotain. "Juoskaa!", karjui Yima.
Kontin reunan yli alkoi tulvia jotain, mitä Yima ei ollut ennen nähnyt. Ne olivat selvästi peltitölkkien sukua, mutta pienempiä kuin tutut taistelurobotit joita vastaan he olivat äsken kamppailleet. Ne olivat pieniä, tuskin pariakymmentä senttiä halkaisijaltaan, ja niillä oli liian monta ohutta, nivelikästä jalkaa, jotka vipattivat kuvottavalla tavalla. Kontin reunan yli päästyään ne takertuivat toisiinsa, ja kymmenistä – sadoista – tuhansista pienoisroboteista alkoi kasvaa lonkeroinen metallihirviö. Impulssinaulaimesta ei ollut sitä tai sen muodostaneita pikkupeltitölkkeja vastaan mitään iloa. Ainoa mahdollisuus oli eristäytyä komentokeskukseen ja laukaista EMP.

Kotona asemalla ovet, kuten kaikki muukin, toimi kauko-ohjauksella tai äänikomennoilla. Kasvattamo oli kyhätty kokoon alkeellisemmista elementeistä, ja ovet avattiin ja suljettiin mekaanisilla kytkimillä. Viimeisenä sisään syöksynyt 683Cöto survaisi ovikytkintä, ja jos ovi olisi pudonnut kerralla alas, hän olisi selviytynyt. Ovi kuitenkin jumitti juuri sen verran, että yksi metallihirviön ulokkeista paiskasi Cöton lattiaan ja sen sadat ohuet raajat kiertyivät hänen ympärilleen. Salamannopeasti se kiskaisi Cöton sulkeutuvan oven raosta mukanaan. Yima ulvaisi tuskaisesti ja repäisi ovikytkimestä, mutta oven lopulta avauduttua uudelleen Cötoa tai hirviötä ei näkynyt. Yima, Vola ja kolme muuta sotilasta juoksivat etsimään Cötoa, samalla kun Xyha latasi lopun viiden vartioidessa EMP-laitteistoa.

Metallihirviö odotti ensimmäisessä käytävänkaarteessa. Syvällä olion kuhisevassa ytimessä pystyi erottamaan 683Cöton velton vartalon, mutta lähelle ei päässyt. Metallihirviön jatkuvasti muotoaan muuttavat lonkerot estivät etenemisen. Jos sitä kohti ampui impulssinaulaimella, osaset irtautuivat toisistaan ja hajaantuivat ympäriinsä niin että naula hautautui hyödyttömästi käytävän seinään. Uudelleen tähdätessä hajaantuneet pienoisrobotit kasaantuivat taas hetkessä valtavaksi lonkeroksi, joka tavoitteli impulssinaulainta. He olivat alakynnessä. Yima menetti tasapainonsa metallilonkeroa väistäessään, kaatui selälleen veteen, ja hetkessä hänen päällään kuhisi pienoisrobotteja. Niiden nivelikkäät raajat lukitsivat Yiman paikalleen, ja hän tunsi jonkun kylmän koskettavan takaraivoaan. Yima vetäisi henkeä ja valmistautui kohtaamaan kivun. Silmänräpäys venyi. Mitään ei tapahtunut. Robotit seisoivat aloillaan liikkumatta, katossa vilistäneet ropisivat lattialle. Kasvattamo hiljeni, ja Yiman korvat poksahtelivat koko taistelun ajan taustalla kuuluneen pakkaamon melun vaiettua. Xyha on vihdoinkin saanut laukaistua EMP-pulssin.

Paluumatkalla adrenaliinikrapulan pöhnäntunteessa, kun pallit olivat laskeutuneet takaisin tavallisille sijoilleen ja maailma palannut normaalivauhtiin, Yima kävi läpi taistelun tapahtumia. Joukko surkeasti varustautuneita tyyppejä, ilman haarniskoita, ilman kunnon aseistusta, oli käynyt riehumaan peltitölkkien kanssa ja voittanut. Koko tapahtumaketju oli niin päätön, että Yiman piti keskittyä allaan tuntuvaan laveriin ja haihtuvan taisteluhuuman alta esiin huuhtoutuvaan kipuun uskoakseen olevansa hereillä. Kaikki olivat, ihme kylläkin, hengissä, vaikka enemmän tai vähemmän rusikoituja. 683Cöto oli edelleen tajuton, mutta syke oli tasainen ja Yima luotti siihen että sairastuvalla Cöto saataisiin taas tolpilleen. Hänellä ei ollut kuin jokunen ruhje ja pieni haava niskassa. Yima itse oli saanut pari rumaa lihashaavaa, ei mitään ihmeellistä, mutta kestäisi aikansa päästä takaisin taistelukuntoon. Vastapäätä istuva Xyha piteli kylkeään käsi veressä. Hän oli ehkä aavistuksen kalpea. Kukaan ei puhunut. Tunnelma sukkulassa oli odottava, varovaisen neutraali. Xyha katsoi Yimaa, mutta hänen kasvoiltaan oli mahdotonta tunnistaa mitään ilmettä. Vihamielinen kipinöinti oli poissa kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Paluumatka, jonka piti kestää vain muutamia tunteja, tuntui Yiman tajunnassa venyvän vuosien mittaiseksi. Hän olisi halunnut sanoa Xyhalle jotain, mutta ei keksinyt mitä.

Toisessa sukkulassa sen sijaan kirottiin äänekkäästi ja mesottiin toinen toisensa suuhun. Sanomattakin oli selvää, että Yiman tempaus oli typeryydestään huolimatta juuri pelastanut koko aseman väen. Oli hirveää kuvitella, mikä verilöyly olisi syntynyt, jos pienoisrobotit olisivat pääseen asemalla valloilleen. Jälkeenpäin oli tietenkin ilmiselvää, että kasvattamon kautta aukesi väylä asemalle, ja että kasvattamon turvallisuus oli lyöty anteeksiantamattomalla tavalla laimin. Vain sattuma, Xyhan pikkutarkkuus ja Yiman omapäisyys olivat estäneet peltitölkkien invaasion. Yiman ja Xyhan johtama kasvattamon puhdistusoperaatio oli ainulaatuinen, legendan aiheeksi kelpaava. Mutta näkisikö aseman päällystö tilanteen samalla tavalla? Jos kaiken tämän jälkeen Yima joutuisi sotaoikeuteen, missään ei olisi mitään järkeä. Tarpeen tullen he olisivat valmiita vaikka nousemaan kapinaan. Tulikasteen yhdstämä Xyha–Yima-joukkue pitäisi huolen omistaan.  

Sukkula saapui lopulta asemalle, ja vaikka matka oli tuntunut kestäneen iäisyyksiä, yhtäkkiä Yimasta tuntui että he olivat perillä liian pian. Aukeavista luukuista tunkeutui sisään häiritsevän kirkasta valoa ja hälinää. Vastaantulleet taputtelivat häntä selkään, onnittelivat, melusivat – sotaoikeudesta ei ollut puhettakaan. Tuntui kuin koko aseman väki olisi halunnut sanoa hänelle jotain. Yima saanut sanaakaan väliin. Hän oli vain hölmöillyt, todellinen sankari oli Xyha, joka oli havainnut heidät kaikki vaarantaneen uhan hellittämättömän tarkkuutensa ansiosta. Sen hän olisi Xyhalle halunnut kertoa. Hän kääntyi Xyhaa kohti. Mutta ennenkuin hän sai suutaan auki, Xyha lakosi ääntä päästämättä kasaan. Vasta nyt Yima huomasi, että Xyhan moneen kertaan paikattujen haalarien lahje takertui tämän oikeanpuoleiseen jalkaan verestä tahmeana. Syvänpunainen lätäkkö laajeni Xyhan alla nopeasti, aivan liian nopeasti. Yiman maailmasta hävisi ääniraita. Kaikki hidastui, kuin tulitaistelussa. Vaikka hän oli äsken luullut olleensa uupunut, yhtäkkiä voimaa virtasi tuntemattomasta lähteestä hänen jäseniinsä. Yima töni kaikki tieltään, poimi Xyhan lattialta ja lähti puolijuoksua raahaamaan tätä sairasosastolle. Hetki oli täysin väärä Xyhan menettämiselle. Hän ei ollut ehtinyt välittää Xyhalle äskeistä oivallustaan. Xyhan oli pakko selvitä.

Yima karjui lääkäreille jotain mitä ei itsekään käsittänyt ja rimpuili vastaan, kun hänet koitettiin saada pois Xyhan vierestä. Traumaosaston väki oli varautunut kaikenlaiseen, myös potilaiden perässä paikalle ilmestyviin itsehillintänsä menettäneisiin taistelutovereihin. Yima ehti tuskin noteerata ripeäotteisen hoitajan hänen kaulaansa iskemää piikkiä, kun maailmasta katosi äänten lisäksi myös valo, ja sen perään painovoimakin. Hän liukui syvään, äänettömään pimeyteen, jossa kaikki oli hyvin.

Asemalla kulki juoru, että Yima ja sairastuvalta parin vaihtosisäelimen kanssa palannut Xyha olivat kuuluisaksi käyneen kasvattamotaistelun yhteydessä pistäneet pystyyn keskinäisen aselevon. Ehkä he olivat suorastaan solmineet rauhan. Se tuntui hämmästyttävältä käänteeltä, mutta pakko se kai oli uskoa. Useampi luotettavaksi tiedetty tyyppi oli nähnyt heidän vetäytyvän toisiaan tuttavallisesti kaulaillen virkistystilaan. Uteliaita vapaavuorolaisia kerääntyi odottelemaan Yiman ja Xyhan ulostuloa, lopputulosta arvuutellen – seksinjälkeistä hehkua vai mustia silmiä ja murtuneita neniä? 340Vola, jolle Yiman ja Xyhan uusi tiimihenkinen suhtautuminen oli muuttunut tärkeäksi, seisoskeli lähistöllä. Hän odotti edelleen 683Cöton tokenemista koomasta. Volasta tuntui, että Cöto oli jättänyt hänet vastuuseen Yiman ja Xyhan sopuisten välien varmistamisesta. Hän ei oikein käsittänyt ihmisiä ja keskusteli mielummin plasmakanuunansa kuin joukkuetoveriensa kanssa, mutta hän oli päättänyt tehdä parhaansa. Kasvattamon taistelussa Cöto oli vaikutttanut pitkästä aikaa siltä, että taisteli tosissaan eikä vain odottanut armoniskua, asetta näön vuoksi heilutellen. Kasvattamon taistelu oli myös ensimmäinen kerta, jolloin Xyha–Yima-joukkue toimi saumattomasti yhdessä. Yhdistävä tekijä oli helppo päätellä. Kun Cöto heräisi, Vola halusi toivottaa hänet tervetulleeksi takaisin tiimiin, joka suorastaan pirskahtelisi joukkuehenkeä, ja sen avaimena olivat Xyha ja Yima.

Oli niitäkin, jotka olivat pettyneitä Yiman ja Xyhan äkilliseen rauhansolmimiseen. Olisihan ollut komeaa nähdä, jos nuo kaksi olisivat todella ottaneet yhteen. He huutelivat ärsyttääkseen. Joku potkiskeli seinää. Mitä hittoa ne siellä pusaavat, marisi virkistystilaan kaipaava kolmikko odotteluun kyllästyneenä, ja sai vastaukseksi niin räävittömiä ehdotuksia, että todellisuus tuskin pystyi vetämään niille vertoja. Lopulta iirisovi kirahti ja huutelu hiljeni. Ovi kiertyi auki hitaasti juuri sen verran, että sen aukosta mahtui ulos käsi. Käsi kääntyi ikivanhaan yksisormiseen eleeseen, joka jyrkän yksiselitteisyytensä ja selkeän käyttökelpoisuutensa takia oli kulkeutunut halki valovuosien ja määrättömien avaruuden autiuksien muuttumattomana. "Hajaantukaa, limaiset kyttääjät, vai pitääkö teitä tulla potkimaan perseelle", kähisi Yima. Taustalla kuului jotain ennenkuulumatonta: Xyha nauroi. Virkistystilan ovi sulkeutui uudelleen. 340Vola tiesi mitä tehdä. Hän otti vauhtia ja syöksyi mellakkapoliisin ottein hajottamaan väenkokousta. Kyllä sentään panorauha oli ihmisille annettava, ja Xyha–Yima-joukkue piti huolta omistaan. Kun Yima ja Xyha lopulta kömpivät ulos virkistyshuoneesta kaikki mennyt vihanpito unohdettuna, tahmeina, aristavina ja huulet purtuina, käytävällä ei ollut ketään töllistelemässä.

340Vola ei koskaan päässyt esittelemään Cötolle fantastisen hyvin yhteen pelaavaa Xyha–Yima-joukkuetta. 683Cöto kyllä virkosi lopulta, mutta täysin muuttuneena. Hän ei tunnistanut ketään joukkuetovereistaan, eikä reagoinut edes omaan nimeensä. Hän vain soperteli jotain sekavaa käsiään tuijottaen tai kirkui haluavansa kotiin. 139Lmae oli neuvoton, ja otti yhteyttä aluepäämajaan. Sieltä tuli Cötoa noutamaan joku, jota Lmae ei ollut koskaan tavannut, ja joka ei vastannut mitään pyyntöön pitää Xyha–Yima-joukkue ajan tasalla joukkuetoverinsa tilasta. Koko jutussa oli jotain aavemaista. Kasvattamo alkoi saada taikauskoisempien joukossa huonoa mainetta. Cöton hengen väitettiin jääneen sinne jumiin. Lmae ei ollut taikauskoinen, mutta hänestäkin tuntui, ettei Cotö koskaan palaisi.
Ilman Cötoa Xyha–Yima-joukkue oli yksitoistamiehinen, eikä korvaavan jäsenen etsimisestä edes suostuttu keskustelemaan. Kukaan ei voisi eikä saisi ottaa hänen paikkaansa. Volasta oli tuskallisen epäreilua, että Cöto ei päässyt nauttimaan niin kauan kaipaamastaan toimivasta tiimistä. Ainoa lohdutus oli, ettei hän myöskään ollut paikalla kärsimässä, kun Xyha katosi ja Yima meni sekaisin.

225Yima lähestyi kasvattamoa moottoreita typerästi ulvottaen, lentäen kehnommin kuin mihin hänen pilotinkykynsä antoivat aihetta. Hän ei välittänyt siitä kuinka se kulutti sukkulaa, G-voimien rusikointi tuntui tervetulleelta vaihtelulta. Hän leikitteli ajatuksella jatkaa matkaa suoraan tähteen, jota kasvattamo kiersi, mutta hylkäsi sen pelkurimaisena. Sitäpaitsi sukkulaan oli luultavasti asetettu estot juuri sentapaisten päähänpistojen varalta. Aseman sisälle päästyä Yiman mieliala laski aivan uusiin pohjalukemiin. Jo sukkulahangaarin ja edelleen ovettoman säilytyskaapin näkeminen salpasi hengen, aivan kuin hän olisi itse saanut impulssinaulaimen piikistä. Ajatus siitä, että hänen pitäisi kohta mennä kasvattamon tuttuihin sisätiloihin täytti Yiman epätoivoisella vihalla. Yiman mieleen nousivat elävästi ne lukuisat taistelutilanteet, joissa hän joko taidon tai onnen ansiosta oli jäänyt henkiin vaikka olisi voinut kuollakin, ja ihmetteli miksi oli niin monta kierähtänyt sivuun kun olisi voinut antaa plasmasäteen kiehauttaa itsensä olemattomiin tai peltitölkin rusentaa itsensä hakkelukseksi. Se, että autiolla kasvattamolla ei ollut vaaraa siitä että kukaan tarkkailisi häntä, kuulisi jos hän karjuisi tai mikä pahinta, koittaisi koskettaa, oli lohduksi laiha. Jokainen nurkka muistutti Xyhasta. Yima löi nyrkillään karheaa metalliseinää. Isku tuntui selkärangassa asti. Sormiluut rutisivat ja iho repeytyi, seinään jäi punainen jälki. Käden kipu antoi polttopisteen johon keskittyä, kun hän käveli hangaarista komentokeskukseen. Rystysistä pulppuileva veri sai hänet tuntemaan jonkunlaista synkkää tyydytystä, kun se tipahteli lattialla lilluviin likaisiin lätäköihin.

Viesti oli maksimipitkä, 360 sekuntia, ja survottu niin pieneen tiedostoon että kuva hajoili reunoilta trikseleihin. Se alkoi pyöriä ruudulla automaattisesti, heti kun Yima oli ehjällä kädellään naputellen kirjoittautunut aseman järjestelmään kuitatakseen saapumisensa perille. Yima kavahti seisaalleen, kun ruudulle varoittamatta piirtyi Xyha. Muutaman sekunnin ajan hän koitti selittää itselleen, että kyseessä saattoi olla kuka tahansa, vaikka oli tunnistanut Xyhan välittömästi. Vaikka heillä kaikilla oli täsmälleen sama pituus, samat kulmikasleukaiset kasvot, sama vaaleanruskea iho, kaikki samaa viimeistä piirrettä myöten – silti ei ollut mitään hankaluutta erottaa joukkuetovereita toisistaan. Tunnistelätkiä vaivauduttiin käyttämään enää virallisissa tilaisuuksissa. Vuosien sotimisen jälkeen tietenkin arvet ja vammat tarjosivat kiistämättömän identifikaation, mutta Xyhan tunsi jo ryhdistä, vakavasta ilmeestä, tavasta jolla hän piti käsiään. Yiman oli tarpeetonta nähdä Xyhan maksansiirtoarpia tai jossain ikivanhassa taistelussa katkennutta, korjaamatta jätettyä pikkusormea. Vähäisintäkään virheen vaaraa ei ollut. Yima olisi tunnistanut Xyhan kilometrien päästä, tuhansien sotilaiden joukosta, taisteluhaarniskassa, hän olisi erehtymättä tunnistanut Xyhan pelkästä sukkulan lentotyylistä.

"Jos näet tämän… no, toivon että näet. En voinut laittaa tätä aseman yleiseen viestijärjestelmään, sillä tämän on tarkoitettu vain sinulle." Yiman läpi humahti adrenaliinihyöky, kuin hyökkäyksessä. Hänen kätensä kaipasi kiertyä plasmakanuunan ympärille, mutta sitä hänellä ei taaskaan ollut mukanaan. Ruudulla Xyha vilkaisi ympärilleen, tarkistaen ettei ketään ollut lähellä. "Tärkein ensin. Peltitölkit ovat eri porukkaa kuin limakot. Me todellakin onnistuimme tuhoamaan limakot, jo aikoja sitten. Harmi sinänsä. Niillä ei ole mitään tekemistä peltitölkkien kanssa." Yiman ilme kiristyi. Vai tärkein! Xyha saisi nyrkkiavusteisen ohjastuksen asioiden tärkeysjärjestykseen, jos he enää koskaan tapaisivat. Xyhan pitäisi tietää, ettei sodan tausta häntä kiinnostanut. Hittojakos hän siitä välitti mikä myxonperkeleen ja peltitölkkien sukulaisuussuhde oli, kun molempia kumminkin piti ampua. Ruudulla Xyha näytti kärsivältä, kuin se mitä hän aikoi sanoa olisi fyysisesti satuttanut. Sen piti olla sitten jotain todella kivuliasta, koska Xyha ei ollut näyttänyt kuin vähän huonovointiselta silloin kun hän oli palannut kasvattamon taistelusta maksa halki viillettynä.

"Peltitölkit… ne ovat Maasta. Me olemme taistelleet Maata vastaan, ihmiskuntaa vastaan jo vuosia." Mitä helvettiä! ähkäisi Yima. Xyha oli sekaisin. He eivät taistelleet ihmiskuntaa vastaan, vaan suojelivat sitä. "Luulet, että olen sekaisin", jatkoi Xyha. "En ole. Kun limakot oli nujerrettu, johdolle selvisi mitä Maa oli meidän varallemme suunnitellut. Ne haluavat palauttaa sotaväkeä edeltävät muistot, juuri niin kuin meille on luvattu. Mutta kaikki alkuperäisen muistinpyyhinnän jälkeen tapahtunut katoaa, lopullisesti. Käytännössä meidät kaikki on siis tarkoitus lahdata. Montakymmentä vuotta sotimista ja kärsimystä ja taistelutoverien kuolemaa ja kiitoksena meidät hävitettäisiin kuin jäte! Sen ne kirotut hirviöt tekivä 683Cötolle. No, onneksi aluepäämaja pääsi kuulustelemaan Cöton, meidän Cötomme korvannutta… persoonaa. Siitä oli sentään hyötyä, vaikka Cötoa ei koskaan saatu takaisin. Maan mielestä meillä ei ole mitään väliä, paitsi täällä" ja Xyha osoitti ohimoaan "täällä pelkurimaisesti piiloittelevilla siviileillä. Siksi peltitölkit vievät kaatuneiden päät – ne koittavat toimittaa ne Maahan ja kaivaa aivoista esiin jonkun tyypin, joka on köllinyt siellä kaikessa rauhassa. Aivan kuin niillä olisi joku oikeus päättää kuka saa elää ja kenet pyyhitään. Kyllä me sentään olemme ansainneet olemassaolomme paljon suuremmalla oikeudella kuin joku maalainen joka ei tiedä ikinä edes tähdänneensä avaruusmuukalaista plasmakanuunalla."

Xyha oli muutaman sekunnin hiljaa, mikä oli hyvä, koska Yiman piti hieman sulatella tätä käännettä. Kaikki, mihin hänen käsityksensä maailmasta perustui, kääntyi juuri rysähdellen sekä ylösalaisin että nurinkurin. Tuntemus muistutti sitä kertaa, joskus kauan sitten, kun kesken limakkoja vastaan käydyn tulitaistelun aluksen keinotekoinen painovoima oli tarkoituksella tai vahingossa pyörähtänyt 90 astetta, ja käytävät olivat silmänräpäyksessä muuttuneet pystysuoriksi tunneleiksi. Hän olisi voinut epäillä Xyhan järjen pettäneen tai jostain syystä valehtelevan, mutta ei. Olkoonkin, että Xyhan selitys oli radikaali, se kävi järkeen.
"En katso enää olevani sen velvollisuuden sitoma, jonka Maa on omalta puoleltaan rikkonut. Painukoot helvettiin", sanoi Xyha, ja sylkäisi. "Minun ei tarvitse olla lojaali sellaisille, joille meidän elämällämme ja uhrauksillamme ei ole mitään arvoa. Tästälähin olemme omillamme." Yiman leuka loksahti auki. Jos pystysuora putoaminen voisi muuttua vielä jyrkemmäksi, tältä se varmasti tuntuisi. Xyha, jolle mikään ei ollut yhtä tärkeää kuin ihmiskunnan suojelemisen velvollisuus, vaikutti olevan tosissaan. Yiman hellimä kiukku painui johonkin ajatusten taka-alalle, ja häipyi mitättömyyttään hänen huomiokentästään kuin taskulamppu novaräjähdyksen rinnalla. Hän lysähti istumaan. "Aikanaan kaikki tämä kerrotaan kaikille sotilaille. Kun tiedämme tilanteesta tarpeeksi. Koita pitää turpasi ummessa siihen asti. Itseasiassa rikon nyt suoraa käskyä vastaan. Nämä ovat todella, todella salaisia juttuja." Vastoin tahtoaankin Yima tunsi olonsa ylpeäksi Xyhan luottamuksesta. Xyha, joka ei koskaan rikkonut pölyisintäkään pykälää vastaan, teki juuri jotain maanpetturuudeksi luokiteltavaa Yiman mielenrauhan takia.

"No, olet ehkä saattanut ihmetellä, mihin katosin." Kuvitteliko Yima vain, vai oliko Xyhan ääni värähtänyt? Kyllä, hän olisi halunnut karjaista, tarttua Xyhaa olkapäistä ja ravistella tätä kunnes ilmiselvä totuus uppoaisi tämän paksuun kalloon. Kyllä, olen saattanut ihmetellä katoamistasi – se on vaivannut, on, enemmän kuin mikään koko hemmetin sodan aikana, ikinä! Mutta hän ei päästänyyt suustaan pihaustakaan, ettei häneltä menisi ohi yksikään Xyhan sana, vähäisinkään äänensävyn vivahde. "Kuten tiedät, en ole koskaan muistanut Maasta mitään. Mutta sen jälkeen kun minä… kun me…" Xyhan ääni haipui pois, ja Yima näki hänen hämmentyneenä hakevan oikeita sanoja, joita ei vain ollut. He olivat olleet ystäviä, joukkuetovereita ja seksikumppaneita, ja sitten jotain muuta. Jos se oli se jokin nimetön, olkoonkin kuinka iljettävä ja epäilyttävä, Yima ei enää välittänyt. Väliä oli vain Xyhan sanattomalla katseella, joka kertoi enemmän kuin perusteellisinkaan raportti. "Jokatapauksessa. Aloin muistaa. Ensin vain sirpaleita. Halusin kuvitella niitä vain uniksi. Mutta sitten mieleeni palasi, kuinka minulle selitettiin kaiken sotaväessä tapahtuvan poistuvan päästämme sodan jälkeen. Muistin lupauksen, että meidät palautetaan takaisin alkuperäisiin vartaloihimme. Ja sitten muistin senkin, sen alkuperäisen vartalon." Xyhan huulet kääntyivät halveksuvaan irveeseen. "Tiesitkö, että meidän aivomme on ympätty kloonikehoihin? Kaikki ihmiset eivät suinkaan ole samanlaisia kuin me. Ja Maa haluaa tunkea tajuntamme takaisin mihin hyvänsä muotopuoleen ruikkuun minkä kallosta ne on alunperin esiin kaivettu. Et uskoisi, minkälainen irvokas otus minä olen Maassa ollut. Mielummin olisin limakko. Jo uhka päätyä takaisin siihen vartaloon riittäisi syyksi sotia Maata vastaan." Xyha liikahti hermostuneesti ja hipaisi massiivisia harteitaan kuin varmistaakseen että ne olivat edelleen paikallaan. Yima ei osannut kuvitella, miltä muulta ihminen voisi näyttää kuin miltä he näyttivät. Ehkä vihreältä kuin limakko. Tai moniraajaiselta kuin peltitölkkien pienoisversiot. Mutta sitten hänelle tuli mieleen oma ainoa Maa-muistonsa, tunne jumissa olemisesta jossain pehmeän kaarevassa ja hennossa, jonka painopiste oli väärässä paikassa, ja hänelle tuli huono olo.

Xyha jatkoi. "Lähdin aluepäämajaan. Minun oli pakko kertoa pintaantulleet muistot, saada niille joko vahvistus tai sitten kuulla, että kyseessä oli pelkkä sekoilu, hallusinaatio tai sotapsykoosi. Paskamainen tuuri, että se oli sitten ensimmäinen vaihtoehto." Xyha otti hatun päästään ja puristi sitä käsissään. Hänen kasvonsa olivat tavalliseen tapaansa peruslukemilla, mutta hattua vääntelevät kädet kertoivat sisäisestä myllerryksestä. Hän nielaisi. "Olisi pitänyt sanoa, että lähden. Mutta minua, äh, minua inhotti niin paljon. Olin pelkuri", sanoi Xyha, yritti virnistää, eikä Yimalle jäänyt nyt epäilystäkään etteikö Xyha katuisi sanatonta lähtöään. Xyhakin ymmärsi, että Yimalle oli todellakin yhdentekevää, minkälainen Xyha oli ollut joskus jossakin. Tärkeä oli vain nykyhetki, jossa Xyha oli päästä varpaisiin täydellinen: joka kohdaltaan tuttu, täydellisesti tasapainotettu ja Yiman käsiin sopiva kuin plasmakanuuna. Miksi hän ei siis ollut palannut?
"Kun näet tämän viestin, olen luultavasti jo kaukana. Jättäydyn peltitölkkien kiinniotettavaksi. Minut, minun aivoni, lähetetään selvittämään, mitä kaikkea Maa on meiltä pimittänyt. Pintaannousseiden muistojen seulominen ei riitä. Jonkun on pakko soluttautua sinne, ja minä olen paras vaihtoehto." Yiman suusta purkautui aivan omia aikojaan hermostunut vingahdus, jollaista hän ei edes tiennyt voivansa päästää. "Tämä ei ole välttämättä itsemurhatehtävä. Aluepäämajan aivoteknikot ovat keksineet jonkun konstin, jonka pitäisi 'melko varmasti' estää persoonallisuuden pyyhkiminen. On sitäpaitsi asioita, joita tuskin voisin unohtaa vaikka yrittäisin", Xyha sanoi ja hänen katseensa tuntui porautuvan Yiman iholle. "Aion palata. Koita sinäkin pysytellä hengissä siihen asti äläkä hölmöile liikaa."

Viestistä oli kulunut vähän yli 280 sekuntia ja Xyha oli sanonut sanottavansa. Lopun ajan hän vain tuijotti kameraa ja käänteli käsissään hattuaan. Yima tuijotti takaisin, hengitystään pidättäen. Aivan viime sekunneilla Xyhan kasvoille nousi harvinainen hymy, hän nosti hattua kohti kameraa ja sanoi "Tämä on muuten sinun, ja…" ja siihen viesti katkesi. Yima koitti kelata viestin alkuun, mutta järjestelmä ei löytänyt sitä. Järjestelmän mielestä hän oli kirjoittautunut sisään ja katsellut tyhjää ruutua kuusi minuuttia. Hänelle osoitetusta viestistä ei ollut tiedostoissa jälkeäkään. Yima istui aivan liikkumatta paikallaan pitkän aikaa. Kuului vain levätankkien etäinen pulputus ja hänen sormiaan pitkin valuvien veripisaroiden tipahtelu. Sitten hän otti hatun päästään ja katsoi sitä. Jos Xyhalla oli hänen hattunsa, kenen tämä sitten oli? Ainoa johdonmukainen vastaus sai hänet hymyilemään. Se tuntui pitkästä aikaa hyvältä.

Hänen elämänsä tärkeimmät palaset olivat taas oikeilla paikoillaan. Jokin lopullisesti särkyneeltä vaikuttanut hänen sisällään olikin vähintään käyttökuntoinen, tai peräti optimaalitasolla. OK, hän oli kuullut juuri jotain, minkä pitäisi mullistaa kaikki ja varmaankin syöstä hänet kriisiin, mutta hän ei ollut tyyppiä joka jaksoi märehtiä monimutkaisia asioita kuten lojaliteettia ja sodan oikeutusta. Xyha oli taatusti pohtinut niitä aivot höyryten hänenkin puolestaan. Yimalle oli loppujen lopuksi aivan se ja sama ketä vastaan sodittiin, vaikka sitten Maata, kunhan hän oli samalla puolella kuin Xyha. Merkityksellistä oli se, että Xyhan poissaololle oli perustellut strategiset syyt, ja hän palaisi Yiman luokse jos vain pystyisi, parhaassa tapauksessa vielä petollisen Maan sotasalaisuudet mukanaan. Hän palaisi, Yima oli siitä varma. Sitä ennen tiedossa olisi rankkoja aikoja ja sotimista vihollista vastaan, joka halusi pyyhkäistä heidät hittoon maailmankaikkeudesta, mutta siinä nyt ei ollut mitään uutta. Se kuului asiaan.

Xyha pisti hatun takaisin päähänsä, nousi tuolista ja lähti vihellellen teippaamaan vertavuotavan kätensä. Hän moppasi huolellisesti tiputtelemansa veret lattialta. Sitten hän teki kasvatussammioiden rutiinitarkistukset. Asemalle hän palasi etuajassa ja suoritti niin kauniin ja korrektin telakoitumisen, että siitä olisi voinut tehdä opetusvideon. Hän juoksi 139Lmaeen toimistoon, merkitsi paluukuittauksensa ja ennenkuin Lmae ehti kysyä mitään, huikkasi hyväntuulisesti, että oli tehnyt hyvää olla vähän aikaa itsekseen. Siten hän marssi pitkin käytäviä kohti joukkueensa majoitustiloja ja tervehti kaikkia vastaantulevia riemukkailla läimäyksillä hartioille. Kun rusentuneen käden murtumat kirpaisivat, Yima vain virnisteli huvittuneena. Hänen joukkueensa! Koko asema ja kaikki sen sotilaat! Ihmiskunnan puolustusjoukot, tai miksi heitä uuden tiedon valossa sitten sopikaan kutsua – jokatapauksessa aivan mahtavia tyyppejä, 001Aabasta 999Zyzziin asti huikeita hemmoja jokaikinen, juuri sellaisia joiden käsiin luottaisi vaikka henkensä! Kaikki oli taas hyvin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Hän oli valmis jatkamaan taistelua.